Sain tehtäväkseni kirjoittaa miten olen nähnyt ja kokenut toimialan kehityksen vuosien saatossa. Olen kirjannut tapahtumat kuten ne muistan ja miten ne omasta mielestäni ovat menneet. Näkökulma on siis useissa kohdin hyvin subjektiivinen. Lähteinä olen käyttänyt oman muistini ja arkistojeni lisäksi Turun Sanomien, Salon Seudun Sanomien, Helsingin Sanomien ja Kauppalehden artikkeleita sekä Pentti Kemppaisen kirjaa Kuuluu kaikille! – Kaupallisen radion historia Suomessa (Into Kustannus 2015).   

Joulukuussa 2019, 
Harri Moisio 

Harri Moisio radion maailmassa, osa 5 (viimeinen): 

Lue tai kuuntele vitososa podcast-versiona:

Ensimmäinen työpäivä - pikkujoulut 

Työt Helsingissä alkoivat 1.12.2006. Punavuoressa sijaitsevan Mestaritalon edustalla tuntui kuin olisi ollut menossa Big Brother -taloon. Kenelläkään ei tuntunut olevan täyttä varmuutta keitä olisi uusiin radioihin tulossa töihin. Osa tuli Yleisradiosta, jotkut muista kaupallisista kanavista. Muutama televisiosta tuttukin joukossa oli. Hyvin tultiin kuitenkin heti juttuun toistemme kanssa. Alun ujouden jälkeen tajusin, että kyllä täällä pärjätään. Hyvältä näyttää. 

Ensimmäinen työpäivä uudessa ympäristössä oli juuri sellainen kuin olin osannut odottaakin. Tutustuttiin toimitiloihin ja toisiimme. Kauniissa kiinteistössä toimi myös Nelonen. Samalla kerrottiin, että tähän asti työnimellä LadyFM kulkenut radio saa nimekseen Radio Aalto. Radio Rockista oli tiedotettu jo aiemmin. Sen tulevasta käynnistymisestä oli jopa järjestetty oma tiedotustilaisuus lehdistölle edellisenä päivänä. Vanhoista työkavereistani Sami Kuronen alkaisi juontaa yhdessä Olga K:n kanssa Aallon aamua, Osku Nurmi puolestaan menisi Radio Rockille juontamaan keskipäivän lähetystä.  

Radioiden toimitilat vaikuttivat ensi näkemältä hienoilta, vaikkakin vielä hieman keskeneräisiltä. Eikä ihme, hädin tuskin puoli vuotta oli vasta kulunut toimilupien jaosta. Suojeltuun kiinteistöön ei isohkoa remonttia tuosta vain tehdä. Lähetykset alkaisivat runsaan kuukauden kuluttua, joten aikaa oli vielä hyvin saada viimeisetkin silaukset kuntoon.   

Ensimmäisen työpäivän ahkeroinnin päätteeksi olikin sitten tarjolla pikkujoulut. Olimme koko radion väki kutsuttuja Nelosen pikkujouluihin, jotka pidettiin Kaivopuistossa ravintola Carusellissa. Varsin väkevä aloitus uudessa työpaikassa. Koin olevani hyvin tervetullut isoon taloon.
 

Pääministerin morsianta tapaamassa 

Toimenkuvani oli olla tuottaja, mutta en kuitenkaan malttanut ihan kokonaan pysyä poissa eetteristäkään. Enhän ollut niin tehnyt ohjelmapäällikkönäkään. Ensimmäisen kerran olin itse äänessä Radio Rockissa helmikuussa, kolmisen viikkoa juonnettujen lähetysten alkamisesta. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) oli edellisenä vuonna seurustellut 36-vuotiaan Susan Kuroseksi paljastuneen naisen kanssa.

Suhde oli tiettävästi kestänyt 9 kuukautta. Suhteen taannoinen päättyminen tuntui saaneen huomattavasti enemmän julkisuutta kuin sen paljastuminen. Eroa oli puitu iltapäivä- ja viikkolehdistössä sivukaupalla. Tammikuussa tiedotettiin, että eroon varsin pettynyt Susan Kuronen kirjoittaisi parhaillaan kirjaa hänen ja Vanhasen lyhyeksi jääneestä suhteesta. Odotettavissa olisi paljastuskirja vallassa olevan huippupoliitikon seurustelusta. Suomessa ei oltu moiseen suuren maailman menoon totuttu.  

Kuronen ja kirjan kustantava Etukeno Oy päättivät järjestää tiedotustilaisuuden kohta julkaistavan kirjan kansikuvasta. Kyllä: kansikuvasta. Mitään muuta 6.2.2007 järjestettävässä tilaisuudessa ei opuksesta tarjolla olisi. 

Kirjan nimen piti kuulemma alun perin olla ´Vuosisadan rakkaustarina,´ mutta sen nimeksi tulisikin seksikkäämpi ´Pääministerin morsian.´ Tämä oli jo tiedotustilaisuuden alkaessa yleisessä tiedossa. Vaikka kirjasta ei muuta tilaisuudessa kerrottaisikaan, Kuronen oli kuitenkin lupautunut haastateltavaksi, jos paikalla olleet tiedotusvälineet kokivat tarpeelliseksi häneltä jotain kysyä. Kyselijöitä riitti jonoksi asti. Olin yksi jonottajista ja sainkin Kuroselta muutaman minuutin haastattelun.

Siitä haastattelusta tuli lopulta ensiesiintymiseni Radio Rockin kuulijoille.

Haastatteluja seurasi kuuloetäisyydellä Iltalehden kärkäs kolumnisti Mattiesko Hytönen, joka teki näkemästään ja kuulemastaan muistiinpanoja kynä sauhuten koko ajan. Seuraavan viikonlopun kolumnissaan hän totesikin Radio Rockin toimittajan udelleen Kuroselta tuleeko kirjaan mehukkaita paljastuksia.

Olin otettu päästessäni Hytösen kolumniin, vaikka nimeäni ei siinä erikseen mainittukaan. Vuosia myöhemmin sain nähdä Hytösen tekstissä myös nimeni. Silloin hän kirjoitti kuunnelleensa radiosta kahta lammasta, Jussi Heikelää ja Harri Moisiota. Olimme silloin Hytösen mielestä haastatelleet erittäin lammasmaisesti kohupari Hanna Kärpänen - Heikki Lampelaa.  

Kurosen tiedotustilaisuudessa oli hämmentävää huomata, että paikalle oli saapunut käytännössä kaikki Suomen tunnetuimmat ja kovimmiksi arvioidut politiikan toimittajat. Varsinainen ihme se ei oikeastaan ollut, sillä seuraavien eduskuntavaalien kampanjointi oli täydessä käynnissä ja pääministeri Matti Vanhanen tavoitteli keskustalle vaalivoittoa ja sitä kautta omalle pääministeriydelleen jatkoa. Pääministerin ja Kurosen lyhyehköksi jääneen kohusuhteen jälkipyykin merkitys keskustan vaalimenestykselle olisi suuri ja mielenkiintoinen arvoitus.  

Kuronen istui World Trade Centerin Marski-salissa käsissään kohta julkaistavan kirjan kannet. Kansikuvassa Matti Vanhanen ja Kuronen istuvat vierekkäin sohvalla. Kuva oli otettu pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa Kurosen itselaukaisevalla kameralla. Muita kuvia kirjaan ei sitten lopulta tullutkaan.  

Haastattelujen jälkeen poistuin Radio Aallon aamun tuottajan Paula Niskan kanssa tilaisuudesta varmoina siitä, että olimme juuri nähneet ja kokeneet jotain merkillisen ainutlaatuista. Näin todellakin oli. Vaikka monenlaisia skandaaleja politiikassa on myöhemmin koettu, tämä outo kirjan kansien julkistustilaisuus on jäänyt lajissaan toistaiseksi ainoaksi.  

Vanhanen jatkoi pääministerinä vaalien jälkeenkin. Hän on muuten Suomen toistaiseksi viimeinen pääministeri, joka on eduskuntavaalien jälkeen jatkanut pääministerinä seuraavassakin hallituksessa.  

Susan Kuronen pyrki myöhemmin itsekin politiikkaan. Hän oli vaihtanut sukunimensä Ruususeksi ja oli ehdokkaana kuntavaaleissa 2012 sosiaalidemokraattien riveissä Espoossa. Hän kävi Jussi Heikelän ja minun vieraana Radio Rockissa kampanjansa aikana. Pääministerin morsian jo vähän nauratti häntäkin, vaikka emme aiheeseen kovin syvällisesti enää menneetkään.

Ruusunen ja Pääministerin morsiamen kustantaneen Etukeno-yhtiön toimitusjohtaja tuomittiin päiväsakkoihin yksityiselämää koskevan tiedon levittämisestä. Ruusunen itse oli saanut jopa tappouhkauksia kirjansa julkitulon jälkeen. Viisi ihmistä tuomittiin sakkoihin ja vahingonkorvauksiin Ruususelle aiheutetuista henkisistä kärsimyksistä.  

Haastattelumme ei kuitenkaan siivittänyt Ruususta kuntapolitiikkaan. Hän sai 49 ääntä ja paikka Espoon valtuustossa jäi vain haaveeksi. Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että tiedossani ei ole, että Sami Kuronen olisi Susan Kuroselle mitään sukua. Jos näin olisi, uskoisin asiasta Samilta joskus kuulleeni kohta 25 vuotta jatkuneen tuttavuutemme ja työkaveruutemme aikana. 
 

Sika-Harrina siellä täällä  

Minulle kehitettiin aamulähetykseen varsin pian oma roolihahmo. Aki Linnanahde ja Jussi Heikelä juonsivat lähetystä ja minä tulin ääneen aina välillä, silloin kun lähetykseen tarvittiin Sika-Harrin voimakkaan provokatiivinen näkemys.  

Pseudonyymin kehittäjän arvonimen saa Radio Rockin ohjelmapäällikkö Sami Tenkanen. Nimen taustalla on käsittääkseni kolme erilaista tapausta. Ilmeisin niistä liittyy silloiseen TV-tarjontaan. Maajussille morsian -ohjelman ensimmäisellä tuotantokaudella vuonna 2006 oli ollut mukana Harri Ojala -niminen sikatilallinen. Pohjanmaalta tullut Sika-Harri hullaannutti omalla preesensillään Suomen kansan niin, että hänet valittiin jopa Suomen seksikkäimmäksi mieheksi.  Sika-Harrin ja hänen possunsa tiesivät kaikki.  

Myös elokuvien maailmasta löytyy yksi selitys Sika-Harrille. Suuresta amerikkalaista radiopersoonasta Howard Sternistä kertoneessa elokuvassa oli tullut tutuksi Paul Giamattin näyttelemä ´Pig Womit, ´ eli Sternin tuottaja Kenny Rushton. Radiotähti ei tuottajastaan tykännyt, kuten 1997 valmistuneen elokuvan nähneet muistanevat. Tykättiinkö minusta? Olen jäävi arvioimaan. 

Kolmas taustatarina Sika-Harrille on se, että joskus 2000-luvun alkuvuosina Helsingin katuja oli paahtanut kiiltäväkankaiseen pukuun sonnustautunut monialaliikemies, jonka etunimi oli kuulemma oikeastikin ollut Harri. Täyttä varmuutta asiasta ei kuitenkaan ole. Tämä ”Harri” oli hurmannut pk-seudun naisia urheilullisella menopelillään, treenatulla vartalollaan ja paksulla lompakollaan, jossa oli ollut niin paljon käteistä, ettei sinne luottokorttejakaan mahtunut.  

Helsingin Harri kuulemma käytti käteistään mielellään kalliiseen kuohuviiniin ja mukavaan elämään. Jonkun mielestä se saattaa vaikuttaa sikailulta. Itse en ole tätä Stadin Harria tavannut, mutta kiehtovaa olisi joskus miehen kanssa rupatella. Me Sika-Harrit ihan keskenään. 

Itsekin pidin ajatusta Sika-Harrista mainiona. Vaikka oikea nimeni ei mikään salaisuus koskaan radiossa ole ollutkaan, antoi nimimerkki pienen savuverhon tehdä yhtä ja toista mukavaa. Yllätin kaupungilla ihmisiä oudoilla kysymyksillä, kirjoitin ja luin merkillisiä radiokolumneja, toimin Kari Sporttila -nimisenä kaikkiin suurkisoihin paikalle lentäneenä urheilutoimittajana sekä Johnny Neverstar -nimisenä viihdetoimittajana, jolta jäi aina ison tähden haastattelu sittenkin saamatta, vaikka tämä oli Neverstarille edellisenä iltana niin luvannut, hyviä ystäviä kun keskenään olivat.    

Ehkä merkillisin tapaus oli kun keksin, että Sika-Harri tykkää tonkia ihmisten asuntojen kaappeja ja komeroita aina kun vain tilaisuus tulee. Mikään murtovaras tai tunkeutuja hän ei ole, mutta Sika-Harrin kutsuminen kylään on kyseenalaista, mikäli haluaa pitää omasta intimiteetistään kiinni. Tätä tarinaa kerrottiin radiossa useampaan kertaan. Sitten keksittiin, että olisin muka saanut postikortin joltain naiselta, joka on pyytänyt minut kotiinsa tonkimaan omia kaappejaan. 

Annoin radioon puhelinraporttia studion viereisestä pienestä neuvottelutilasta ja koitin kolistella siihen malliin, että tuntuisi kuin availisin jotain laatikkoja ja kaappeja. Kuvailin myös mitä kaikkea niistä löytyy: koruja, vaatteita, laskuja jne.  

Ihan hauska juttu siitä saatiin, mutta se tuottikin melkoisen yllätyksen muutamia päiviä myöhemmin. Meille alkoi toimitukseen tulla kuuntelijoiden lähettämiä ihan oikeita pyyntöjä Sika-Harrille, jotta tämä tulisi ratsaamaan heidänkin kotinsa.

Yhteen lopulta uskalsin mennä. Se oli kaunis ja tyylikkäästi sisustettu kaksio Etelä-Haagassa. Avaimet huoneistoon hain asukkaan työpaikalta hänen läheiseltä työkaveriltaan. Moneen kertaan oli toki varmistettu, että laittomuuksia ei olla tekemässä. Asukas oli itse antanut luvan kotinsa tutkimiseen ja oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tongin kaikki kaapit, lipastot ja laatikot ja raportoin näkemästäni samalla radioon. Mitään epäilyttävää en löytänyt. Minulle täysin tuntemattoman naisen kodista oli kysymys. Hän ei itse ollut paikalla, mutta oli jättänyt minua varten asuntoonsa ruisleipää ja pienen pullon kylmää kuohuviiniä. Mainiota kuoharia se olikin. Taisi olla cavaa.  
 

Tukiainen kaataa ulkomisterin 

Pääministeri Vanhasen suhdesotku ja Pääministerin morsian-kirja olivat uutisissa jo jäänyt taka-alalle, kun uusi kiss and tell -tyyppinen skandaali koetteli Suomen ylintä poliittista johtoa. Kerrottakoot siitäkin poliittisen tasapainon säilyttämisen nimissä. 

Eksoottisena tanssijana ja erään viikkolehden tähtityttönä tunnetuksi tullut Johanna Tukiainen kertoi maaliskuussa 2008 ilmestyneessä Hymy-lehden numerossa saaneensa itseltään Suomen ulkoministeriltä lukuisan joukon ”ehdottelevia” tekstiviestejä.

Tartuimme radiossa uutiseen heti. Jussi Heikelä oli lehden ilmestymispäivänä talvilomalla, joten tuurasin häntä lähetyksessä kuten tavaksi oli tullut, jos jompikumpi miehistä poissa on. Aki Linnanahteen kanssa tavoitimme lomailevan Tukiaisen. Hänellä ei ollut paljoakaan lisättävää Hymyn juttuun. Hän tyytyi ainoastaan toteamaan, että seuraavassa numerossa aiheesta tulossa lisää. Kovin yritimme pusertaa häneltä lisätietoja, mutta niitä emme juurikaan saaneet. Hymyn kanssa tehty sopimus tukki Tukiaisen suun sillä kertaa. Tukiaisen haastattelut Hymyssä ja radiossa eivät nousseet aivan heti isoiksi puheenaiheeksi. Kanerva oli joutunut aiemminkin julkisuudessa hankaluuksiin naisille lähettämiensä viestien vuoksi, joten tämä ei varsinaisesti mikään veret seisauttava paljastus ollut. Tai ainakaan se ei heti siltä tuntunut.  

Paine Kanervan ympärillä kuitenkin kasvoi pitkin maaliskuuta. Raskauttavaa ja ratkaisevaa oli, että hän oli viestitellyt Tukiaiselle pikkutuhmuuksia ollessaan jo ulkoministeri. Viestit olivat siis melko tuoreita, ei mitään useiden vuosien takaisia rivikansanedustajan töräytyksiä, vaan lähtöisin tasavallan yhden vaikutusvaltaisimman ja informoiduimman ihmisen puhelimesta, ulkoministerin luurista.  Erityisen raskauttavaa oli, että Kanervan tulkittiin aluksi kiistäneen viestien lähettämisen, kun Ylen ruotsinkielisen toimituksen toimittaja oli niistä kysynyt.  

Seuraava Hymyn numero ilmestyisi huhtikuun ensimmäisenä päivänä, aprillipäivänä. Siinä julkaistaisiin Kanervan viesteistä osa. Lehden linjan huomioon ottaen, kyseessä todennäköisesti olisivat kaikkein herkullisimmat viestit. Katumapäälle yllättäen tullut Tukiainen yritti aivan viime metreillä oikeusteitse estää viestien julkaisemisen, mutta käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen. Lehdellä oli oikeus julkaista viestit ja sillä selvä. Jännitys tiivistyi. Mitä sieltä tulisi? 

Myös me radiossa jännitimme Hymyn ilmestymistä. Olimme Korporaatiossa seuranneet tapahtumien kulkua tiivisti, joten koimme velvollisuudeksemme kertoa viestien sisällöstä heti, kun saisimme lehden käsiimme. Hymyä ei toimitukseen kuitenkaan oltu tilattu, joten minun tehtäväkseni jäi sen mahdollisimman pikainen hankkiminen. Vaikka se olisi tullut tilattunakin, lehden ostaminen irtonumerona olisi ollut välttämätöntä, sen verran myöhään posti tulisi.  

Kun aamulla saavuin töihin, huomasin yllätyksekseni, että lehteä ei enää tarvinnutkaan hankkia. Korporaatioon neljänneksi jäseneksi oli liittynyt Jenni Alexandrova, joka oli ehtinyt töihin muita ennen. Hän näytti minulle aamun Helsingin Sanomia ja siinähän ne viestit jo olivat. Juuri sellaisina kuin Kanerva ne Tukiaiselle oli lähettänyt. Tunnetuimmat julkaistuista viesteistä lienevät Kanervan esittämät kysymykset: ”Oletko hoitanut puutarhaasi? ja ”Haluaisitko tehdä sitä jossain jännässä paikassa? Mikä se paikka voisi olla?”   

Hesari oli jotenkin saanut kuvakaappauksia juuri painosta tulleesta Hymystä ja näin ollen saatoimme nyt keskittyä siihen miten jatkaisimme tapahtumien seurantaa. Lehden ostamiselle ei enää suurta tarvetta ollutkaan. Helsingin Sanomien siteeraaminen riitti tähän tilanteeseen. Siitä löytyi kaikki, sillä Hesarin valokuvassa oli koko Hymyn Kanerva-Tukiainen-aukeama. Mahtoi Hymy-lehden toimituksessa olla suhteellisen kireä tunnelma tuolloin. Irtonumeromyynti ei ehkä ihan odotuksien mukainen olisikaan.  

Akin ja Jussin juontaessa lähetystä, pyrimme Jennin kanssa seuraamaan herkeämättä, mitä lisätietoa tapauksesta tulisi. Selvää oli, että jotain tapahtuisi. Joutuisiko Kanerva peräti eroamaan ministerin tehtävästään? Tuskin sentään, hänenhän arveltiin hoitaneen ulkoministerin postia hyvin ja viestittely ei mitenkään liittynyt hänen työhönsä. Näin ajattelin ja arvelen, että en ollut ainoa. 

Pohdimme myös kenelle tulisi suorasta lähetyksestä soittaa. Jollekin valtiosääntöoikeuden asiantuntijalle, joka voisi kertoa onko Kanervan jatkamiselle ministerinä sittenkin jotain laillista estettä? 

Vai soitammeko jollekin poliittisen historian tutkijalle, joka voisi valottaa, minkälaisia skandaaleja ministereillä on aikaisemmin Suomessa ollut ja ovatko he voineet jatkaa ministereinä vai joutuneet skandaalinkäryn vuoksi eromaan?  

Olisiko syytä herättää joku politiikan toimittaja kommentoimaan tapausta? Kenties joku kielitieteilijä voisi tehdä viesteistä nopeasti jotain diskurssianalyysiä lähetykseemme.  

Miettiminen päättyi kuin seinään muutama minuutti klo 7 jälkeen. Kokoomuksen äänenkannattajan Verkkouutisten sivuille ilmestyi puolueen puheenjohtajan, valtiovarainministeri Jyrki Kataisen ilmoitus, että Kanerva ei enää jatka ulkoministerinä. Juoksin heti studioon kertomaan Akille ja Jussille asiasta ja tieto saatiin välittömästi radiosta ulos. Uskon, että Kanervan erosta kerroimme Suomessa aivan ensimmäisten sähköisten tiedotusvälineiden joukossa.  

Seuraavassa vaiheessa Aki ja Jussi päättivät yrittää tavoitella Tukiaista puhelimeen. Hän oli nyt se, joka lähetykseen pitäisi saada. Politiikan toimittajille ja kielitieteilijöille soitettaisiin sitten joskus paremmalla ajalla. 

Lomailemaan taas jonnekin päin maailmaa lähtenyt Tukiainen vastasikin unenpöpperöisenä puhelimeen. Hän ei ollut vielä kuullut Kanervan erosta, vaan arveli ensin tämän olevan Radio Rockin aprillipila. Pian hänellekin kävi selväksi, että pilailusta ei ole kysymys. Täyttä totta tämä on.

Hän suostui haastatteluun, joka tehtäisiin suorassa lähetyksessä heti kun parhaillaan soiva kappale ensin päättyisi. Tiukka haastattelu siitä tulikin. Epäuskoinen Tukiainen ei voinut uskoa, mitä oli ollut aiheuttamassa. Hän oli juuri kaatanut ulkoministerin, vaikka alkuperäisenä tarkoituksenaan ei hänellä otaksuttavasti muuta ollut kuin saada Hymy-lehdeltä muutamien tuhansien eurojen korvaus paljastamalla tunnetun poliitikon seksistiset tekstiviestit. Tämä tosin on täysin oma oletukseni.  

Muita haastatteluja hän ei sitten ainakaan sähköisille tiedotusvälineille sinä päivänä antanutkaan.  Jussi Heikelän ja Aki Linnanahteen Tukiais-haastattelua siteerasivat lähes kaikki tiedotusvälineet. Useimmat laittoivat uutisensa perään myös linkin, joka johti Radio Rockin nettisivuille.  
 

Aprillipila 

Olimme aprillipäiväksi kehittäneet myös pienen pilan. Vähän tosin harmittelimme aamun aikana sitä, että kansan huomion ollessa ulkoministerin erossa, aprillipilamme ei ehkä keräisi mitään huomiota.  Kuinka väärässä olimmekaan.  

Keksimme, että joku huoltoasema voisi myydä pelkän pantin hinnalla olutta, joka kohtaisi pian viimeisen myyntipäivänsä. Sama asema myisi myös varastoistaan yllättäen löytyneitä vanhaksi käyneitä savukkeita. Tupakkamerkiksi keksittiin ruskea Barclay, jota ei Suomessa oltu enää vuosikausiin myyty. Huoltoasemaksi valikoitui Mechelininkadun Esso. Arkkitehti Georg Jägerroosin suunnittelemassa funkistyylisessä rakennuksessa on toiminut autoilijoiden keidas vuodesta 1935 asti. Sen ikonisempaa huoltoasemaa Helsingin keskusta-alueella ei varmasti ole. 

Päätimme, että radioon muka soittaisi joku kuulija, joka kertoisi juuri käyneensä asemalla ja huomanneensa nämä sensaatiomaiset tarjoukset. Omat oluensa ja savukkeensa hän oli jo saanut, mutta halusi Korporaation lähetysten suurkuluttajana muistuttaa huipputarjouksista muitakin kuulijoita.  

Soittaja oli musiikkipäällikkömme Mikko Koivusipilä. Hän puheli kännykkäänsä työpaikkamme ulko-oven edustalla, jotta autenttisuuden varmistamiseksi saataisiin aitoja ääniä kaupungilta. Toimitilamme sijaitsivat vilkasliikenteisen Tehtaankadun varrella, joten aitoa äänimaisemaa oli helppo saada. Ihan kuin hän olisi ollut huoltoaseman pihalla siis. Hän myös lupasi odottaa siellä, jotta toimittajamme ehtisi paikalle ihmettelemään käsittämättömiä tarjouksia hänen kanssaan.  

Minä lähdin matkaan. Lähdin Mechelininkadulle siinä lujassa uskossa, että kukaan ei tuohon lankaan mene. Varauduin olemaan hetken huoltoaseman pihalla ja haastattelemaan suorassa lähetyksessä Koivusipilää, joka siis oli yhä Tehtaankadulla. Kuulijan olisi vaikea tajuta, että emme olekaan toistemme välittömässä läheisyydessä, kun molempien äänet tulevat kuitenkin puhelimista.    

Näky Esson edustalla olikin jotain ihan muuta mitä olin kuvitellut. Hieman kiukustuneen tuntuisia asiakkaita tuli rakennuksesta ulos, mutta samaan aikaan toiveikkaat tarjoushaukat vaikuttivat etsivän autoilleen parkkipaikkaa.  

Kaikki olivat samalla asialla – halpaa olutta oli saatava. Kysyin hullunhalpaa mallaspirtelöä vaille jääneiltä ihmisiltä, että eivätkö he olleet huomanneet mikä päivä on kyseessä. Kaikki sanoivat, että aprillipäivä oli toki tiedossa, mutta oli pakko mennä itse varmistamaan asia. Jos se kuitenkin pitäisi paikkansa, eihän sitä voi varmaksi tietää, väitti moni. 

Aprillipilastamme kirjoitti myöhemmin päivällä mm. Helsingin Sanomat. Lehden haastattelema huoltoaseman myymälävastaava piti pilaa ihan hauskana, mutta pahoitteli samalla sitä, että emme olleet asemalle pilasta kertoneet etukäteen mitään. He olivat täysin tietämättömiä nerokkaasta ideastamme. Olisivat ehkä voineet kehittää hölmistyneille asiakkaille jonkun lohdutuspalkinnon. 

Myönnän, että tässä teimme virheen. Tietysti Essolle olisi pitänyt kertoa ideastamme. Miltäköhän itsestäni tuntuisi, jos olisin palvelemassa kassalla ja joukko asiakkaita tulisi jonossa hakemaan olutkoria hintaan 2.40€?  Väittäisivät vielä, että radiossa oli näin kivenkovaan väitetty. Puolustukseksemme totean, ettemme voineet kuvitellakaan kenenkään moiseen hullutukseen lankeavan. Radiolähetyksen kannalta oli kuitenkin suuri onni, että saagaan pelkän pantin hinnalla ulosmyytävään olueen uskoi niin moni. Saatiin hienoa sisältöä aamulähetykseen. 

Tieto pilastamme levisi myös Suomenlahden etelärannalle. Vielä saman päivän aikana Eesti Päevalehdessä kerrottiin Radio Rockin aprillipäivän tempauksesta. Verkkolehden jutussa taivasteltiin sitä kuinka suomalaiset tulevat suorastaan hulluiksi, kun leviää edes ohut juoru halvasta alkoholista. Aprillipäiväkään ei saa suomalaisia olemaan tarttumasta toimeen, kun viinatarjouksesta on kysymys.  

Saman päivän aikana Akin ja Jussin tekemää haastattelua Johanna Tukiaisesta soitettiin edestakaisin suomalaisissa tiedotusvälineissä ja aprillipilaamme äimisteltiin Virossa saakka. Kerrassaan ainutlaatuinen päivä.  
 

Radio Aaltoon   

Olin toiminut Radio Rockin aamuohjelman tuottajana runsaan kahden vuoden ajan, kun mielenkiintoani kysyttiin uusiin tehtäviin. Radio Aaltoa haluttiin hieman uudistaa ja Olga K:n kanssa alkaisin juontaa aamulähetystä, jos se vain minulle kävisi.  

Päätin taas tarttua uuteen tilaisuuteen. Päästä Olga K:n kanssa juontamaan radio-ohjelmaa oli tarjous, josta ei oikein voi kieltäytyä. Olin ollut hyvin otettu siitä, että nykyisiä työkavereitani olivat Yleisradiossa meritoituneet Klaus Flaming ja Olga K, mutta päästä tekemään samaa lähetystä Olgan kanssa tuntui uskomattomalta.   

Yhteinen aamuohjelmamme käynnistyi kesälomien jälkeen 2009. Se oli hyvin erilaista kuin Radio Rockissa. Rääväsuisesta Sika-Harrista muokkautui vähemmän kulmikkaampi Harri Moisio.  

Aamulähetyksen lisäksi Olga toimitti Aaltoon Viikon vieras -nimistä keskusteluohjelmaa. Minä ja aamulähetyksen tuottaja Paula Niska toimimme ohjelman taustajoukoissa. Olgan vieraina kävivät mm. Vesa-Matti Loiri, Lauri Tähkä, Jani Sievinen ja Mikael Jungner. Oma roolini oli tavoittaa joku vieraan lähipiirin ihminen puhelinhaastatteluun.

Vieraalle emme koskaan etukäteen kertoneet kenelle yllätyspuhelu tehtäisiin. Itse pääteltäväksemme myös jäi sen arvioiminen keitä vieraan lähipiiriin saattaisi kuulua. Tehtävä ei aina ollut helppo. Jotkut julkisuudessa hyvinkin paljon esillä olevat ihmiset varjelevat omaa yksityisyyttään niin, että oman ammatillisen piirinsä ulkopuolelta heille on välillä vaikea ketään tuttua keksiä. Varsinkaan sellaista, joka olisi  valmis jotain tästä radiossa sanomaan.

Esimerkiksi Sofi Oksasen ollessa vieraana soitin hänen vanhalle äidinkielen opettajalleen. Tanja Karpelan lähipiiriin kuuluvaksi emme keksineet ketään. En edes minä, vaikka olen samoilta seuduilta kotoisin kuin ex-kulttuuriministeri. Karpelan kohdalla jouduimmekin tyytymään hänen kansanedustajakollegaansa Katri Komiin (kesk.).  

Sen sijaan esimerkiksi Vesa-Matti Loirin äidille sopi haastattelu hyvin, samoin Mikael Jungnerin silloiselle appiukolle, televisiolegenda Aarre Elolle. Muusikko J. Karjalaisesta hauskoja juttuja kertoi puolestaan hänen kanssaan mainosalalla 1980-luvulla vaikuttanut Wilma Schlizewski. Lähipiirin ei siis välttämättä tarvinnut olla aivan nykyhetkeä, myös läheiseksi tiedetty ihminen menneisyydestä tuli kyseeseen.  

En voinut kuin ihailla Olgan tapaa valmistautua kohtaamaan haastateltavansa. Paneutuminen vieraan taustoihin ja Olgan tyyli haastatella olivat vertaansa vailla. Olga sai vieraat hyvin nopeasti rentoutumaan ja sitä myöden avautumaan. Vieraiden sanomiset nousivatkin tavan takaa lehtien sivuille.  

Ohjelman vieraista kolme on jo edesmennyt: Kari Tapio, Tommy Tabermann ja Olli Lindholm.  
 

Takaisin Radio Rockille 

Radio Aallon aamua ehdin Olgan kanssa juontaa runsaat kaksi vuotta. Ryhmään oli liittynyt mukaan myös Jarkko Valtee. Ohjelmamme nimi oli nyt OVH, Olga, Valtee ja Harri. Olimme kaikki sen sukupolven ihmisiä, että ohjevähittäishinta oli kenties yleisin yhdyssana mihin nuoruudessamme olimme törmänneet. Se oli jopa niin tunnettu, että muista siitä puhutun pelkästään sen lyhenteen mukaan ´ooveehoona.´ Itse asiassa luulen, että ooveehoon tiesivät kaikki, mutta aivan kaikki eivät tienneet lyhenteen tulevan yhdyssanahirvityksestä ohjevähittäishinta.  

Syksyllä 2011 tapahtui taas toimenkuvassani muutos. Olga päätti siirtyä takaisin Yleisradioon ja Aallon aamu laitettaisiin kokonaan uusiksi. Minulle tarjottiin paikkaa taas Radio Rockin aamusta. Sielläkin olivat muutoksen tuulet puhaltaneet. Aki Linnanahde oli lähtenyt muualle, samoin hänen tilalleen tullut Kim Sainio.  

Mielelläni minä Radio Rockiin palasin. Sika-Harrina tosin en enää halunnut olla. Ehdin jo Aallossa tottua käyttämään nimeä Harri Moisio. Siihen saisivat tottua Radio Rockin kuulijatkin. 

Vuoden 2012 alusta asti olen sitten toiminut Radio Rockin Korporaation yhtenä juontajana. Ensin Jussi Heikelän ja Jenni Alexandrovan kanssa ja 2015 lähtien Radio Rockiin paluun tehneen Kim Sainion ja Paula Rinta-Kannon kumppanina.

Studiovieraita on käynyt laidasta laitaan. On ollut urheilijoita, näyttelijöitä, laulajia, kirjailijoita, tosi tv-tähtiä ja poliitikkoja. Presidenttikin on saatu käymään kylässä, samoin kaksi virassaan ollutta pääministeriä. Anneli Jäätteenmäkeä lukuun ottamatta kaikki 2000-luvun entisetkin pääministerit ovat vierainamme käyneet. Nykyinenkin on, tosin Sanna Marin (sd.) ei vielä silloin nykyisessä virassaan ollut.

Olemme halunneet tehdä lähetystä studion ulkopuoleltakin: Kotipizzan kanssa tehdyn yhteistyön merkeissä olemme kiertäneet Suomea ristiin rastiin. Lähetystä on tehty myös niin Lahden suurmäen huipulta kuin esimerkiksi Viru-hotellista ja Riihimäen vankilasta.

On tullut kiitosta ja moitetta. Välillä syystä ja joskus syyttä. Joidenkin mielestä esimerkiksi Ulvilan murhasta syytettyä ja sittemmin syytteistä vapautettua Anneli Aueria ei olisi pitänyt vieraaksi kutsua. Hänhän oli murhasyytteistä vapauduttuaankin vakavista seksirikoksista tuomittu ihminen, sellaisia ei ole tapana ääneen päästää. Toisaalta hänen haastattelustaan tuli kiitostakin.   

Kuvanveistäjä Miina Äkkijyrkkä ei suostunut jatkamaan haastattelua, ellemme laula virsiä hänen kanssaan lähetyksessä. Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio ei puolestaan suostunut puhelinhaastatteluun ennen kuin olimme häntä käyneet tapaamassa Vantaan vankilassa. Vankilan perhetapaamishuoneessa hurahtikin lähes kaksi tuntia käräjäoikeudesta saamaansa pitkää tuomiota istuvan ex-poliisin seurassa. Tämä oli keväällä 2018. Hiukan myöhemmin Aarnio pääsi vapaalle odottamaan hovioikeuden päätöstä asiassaan. Tuomio tuli hovistakin ja Aarnio suorittaa sitä nyt tietääkseni Sörnäisten vankilassa. 

Julkisen sanan neuvostollekin olemme joutuneet sanomisiamme selittämään. Emme mielestäni kuitenkaan liiaksi saakka. Muistini mukaan olemme saaneet neuvostolta kolme langettavaa päätöstä. Erikoisella tavalla radion voimaa kuvaa sekin, että aina kun langettava päätös meille on tullut, uutinen siitä on noussut molempien iltapäivälehtien luetuimmaksi sähkeeksi ja sellaisena se on niissä myös pysynyt pitkän aikaa. Tuntuu siltä, että edes marraskuun ensimmäisen päivän verojuorut eivät yhtä kauan luetuimpien juttujen kärjessä pysy kuin meidän langettavat tuomiomme. Sama pätee toki muidenkin radioiden saamiin langettaviin ratkaisuihin. Ylpeä ei niistä tietenkään tule olla, mutta kiinnostavia ne vaikuttavat ihmisten mielestä olevan.  

Tarinoita vieraista ja juttuja erikoisista sattumuksista lähetyksissä sekä työyhteisössä riittäisi kerrottavaksi varmasti kymmenittäin. Päätin tätä kirjoitusta aloittaessani, että alle kymmenen vuoden takaisia asioita en kuitenkaan lähde nostalgisoimaan. Sellaisen aika ei ole vielä, eikä ainakaan tässä yhteydessä. Kenties nekin tarinat vielä joskus kerron. Tämä ei ole lupaus, vaan pikemminkin uhkaus. 
 

Kohti neljättä vuosikymmentä radiossa 

Kuluneet kolme vuosikymmentä olen saanut tehdä työtä mediassa, joka on aina pystynyt  vastaamaan aikakautensa tuottamiin haasteisiin. Helppoa se ei ole ollut, mutta ala on pyristellyt itsensä joka kerta kuiville. Tuomiopäivän oraakkelit ennustivat jo 1990-luvun alussa radion olevan laskevan auringon alla kärvistelevä kuoleva media. Näissä ennustuksissa voidaan oikeastaan mennä vieläkin kauemmas ajassa taaksepäin. Kun Music Television aloitti 1.8.1981, kanavan esittämä ensimmäinen musiikkivideo oli Buggles-yhtyeen ´Video Killed the Radio Star.´ Vitsihän se oli, mutta moni sen todestakin otaksuttavasti otti. Radio olisi kohta mennyttä, ajateltiin. Toisin kävi. Useimmat nykyiset radiotähdet eivät olleet vielä syntyneetkään silloin ja kappaletta soitetaan tänäkin päivänä – nimenomaan radiossa.  

Suomessa radiolla menee tänä päivänä paremmin kuin koskaan. Tämän totean paitsi radion tekijänä myös sen kuuntelijana. Meillä on hyvä Yleisradio ja vahva kaupallinen radio. Kuuntelija voittaa joka tapauksessa, halusi hän kuunnella minkälaista radiota tahansa. 

Kun minä aloittelin haparoivin askelin omaa työuraani ei ollut internetiä, eikä edes gsm-verkkoa. Nauhat olivat kasetteja tai keloja, hienoimmillaan dateja. Kun juttumatkalle lähti, sai jännittää joutuuko ottamaan Uher-merkkisen monta kiloa painavan kelanauhurin, vai saisiko matkaan kevyemmän, c-kasettia tottelevan Marantzin.   

On siis ollut sopeuduttava paitsi teknologian kehitykseen, myös internet-aikakauteen ja sen myötä sosiaaliseen mediaan. Kukaan tuskin 1990-luvulla tiesi mitä sanalla ´podcast´ tarkoitetaan. Tänä päivänä podcasteja tekevät lähes kaikki radioammattilaiset, minäkin.  

Kaupallinen radio on kokenut omana aikanani monta murrosta. Olen ylpeä saadessani sanoa, että olen päässyt kokemaan niistä ainakin suurimman osan. Tämä siitä huolimatta, että moni murroskausi on aiheuttanut myös huolta. Pysynkö muutoksessa mukana? Vieläkö kaltaiselleni on kysyntää?  

Ehdin juuri ja juuri toiminnan alkuaikojen hieman idealistiseenkin kiimaan mukaan, näin ja koin 1990-luvun laman pakottaman rakennemuutoksen ja valtakunnallisten kanavien ja erikoisradioiden saapumisen markkinoille sekä ketjuradioiden synnyn. Olen päässyt tekemään töitä niin pienen kuin vähän isommankin kaupungin paikallisradiossa ja viime vuosina myös koko maahan ohjelmaa lähettävillä kanavilla.

Kaikissa on niin hyvät kuin huonot puolensa. Se, että joku tekee työtään pienemmällä kanavalla kuin joku toinen, ei ole merkityksellistä. Vain sillä on, miten työnsä tekee ja miten siihen suhtautuu. Haluaako antaa kuulijoille parastaan. Pienemmän kanavan juontaja saattaa antaa tuhannelle ihmiselle paljon, suuremmalla kanavalla työtään tekevä saattaa saada miljoona ihmistä pettymään.

Koen kaikenlaista radiotyötä kohtaan suurta arvostusta, tehtiin sitä sitten paikallisella tasolla tai valtakunnallisesti, kunhan sitä tehdään täysillä. Oli työ sitten myyntityötä, toimittamista tai teknisten ratkaisujen hakemista milloin mihinkin pulmaan. Kaikella työllä on valtaisa arvo. Menestyvällä radiolla on valtaisa arvo. 

Tutuiksi minulle ovat tulleet myös formaatit ja kohderyhmät, joista ei vielä 1990-luvun alun pikkukaupungissa kukaan puhunut. Tuskin kukaan mitään tiesikään, mitenkään väheksymättä sen ajan osaajia. Osaamisen fokus radion tekemisessä vain oli muualla.  

Nykyään on tapana sanoa, että ”tämä on ollut hieno matka,”  oli kyse mistä tahansa projektista, joka on joko meneillään tai päättynyt, kunhan se vain alkanut.  Kun julkkikset käyvät Herttoniemessä muutaman viikon tanssiharjoituksissa ja tanssiminen loppuu Mikko Leppilammen ja Vappu Pimiän juontaman ohjelman viimeisen mainostauon jälkeen, on julkkiksella tapana kertoa kuinka hieno ´matka´  tämä on ollut. Vähän tuo matkailun korostaminen askarruttaa minua, vaikka samaan aikaan on todettava, että moiselle ´matkalle´ ei itsestäni olisi.

Olen tanssilattioiden puupökkelö, jolle 1990-luvun viimeiset hitaatkaan eivät koskaan tuottaneet toivottua tulosta. Tämä siitä huolimatta, että Bryan Adamsin soidessa osasin huutaa ”tanssiessani” kuin koliikkivauva naisen korvanjuureen ”Everything I do I do it for You.”  

Minä olen ollut radiossa 1990-luvun alusta saakka. Se ei ole ollut mikään matka, vaan radiosta on tullut elämäntapa. Enhän minä mitään muuta työkseni ole oikeastaan tehnytkään. Pieniä loikkia olen tehnyt televisioon ja vähäisissä määrin myös painetun sanan puolelle ja siinä oikeastaan kaikki työhistoriastani onkin mainittu.

Ansioluetteloni on siis varsin lyhyt. Kohdasta koulutus löytyy tittelinä edelleen valtiotieteiden ylioppilas, enhän minä mihinkään valmistunutkaan ole. Olen käynyt rippikoulun ja autokoulun, kaikki muut koulut ovat jääneet kesken. Radio on aina ollut lopulta tärkein. Jos jotain muuta olen hetken tehnytkin, olen aina palannut kuin petturi reissunsa jälkeen kotiin puolisonsa luokse - tyytyväisenä, mutta nöyränä.  

Olin 17-vuotias lukiolainen, kun ensimmäisen radiojuttuni tein. Siitä on tätä kirjoitettaessa kohta 30 vuotta. Sen jälkeen en ole koskaan radiosta irti päästänyt, eikä se minusta. Olen aikuistunut, perustanut perheen ja kasvanut sellaiseksi mitä olen, radiotyön seuratessa koko ajan mukana. Lapsenikin on jo aikuinen.  

Kun nyt peiliin katson, tervehtii sieltä vahvasti keski-ikäinen mies. Ei vielä mikään ikäloppu, mutta vääjäämättä aktiivisia vuosia on jo takana enemmän kuin niitä edessä siintää. Se on luonnonlaki.  

Silti löydän itsestäni yhä sen saman pikkupojan, joka Salon jäähalliin asteli helmikuun alussa 1990 muovipussiin sullotun ison nauhurin kanssa. Silloin jännitti niin paljon kuin ihmistä ylipäätään jännittää voi, mutta elin silti unelmaani. Niin on yhä. Vieläkään en ole tehnyt tarpeeksi hyvää juttua tai juontanut parasta lähetystäni. Sellaiset ovat yhä suuria haaveitani. Niin on aina ollut. Ehkä niiden toteutumiseen kuluu seuraavat 30 vuotta. Voi olla, etteivät ne silloinkaan ole vielä toteutuneet. Sitten pitää vaan jaksaa jatkaa. Minä olen valmis yrittämään. 

Jotkut ovat minulta joskus kysyneet, että eikö yhtään kyllästytä. Teen periaatteessa samaa työtä vuodesta toiseen, he väittävät. Vähänpä tietävät. Kun saa työkseen tavata mielenkiintoisia persoonia ja ruotia kuumia puheenaiheita, pidän kummallisena, jos joku voisi sellaiseen joskus kyllästyä. Kyllästyminen ei ole koskaan ollut lähelläkään. Tämä on ollut kaikkea muuta paitsi nukkuvaa, puolikuollutta elämää.  

Sitä paitsi ei 30 vuotta mikään erityisen pitkä aika ole. Siihen mahtuu sosiologi Karl Mannheimin esittelemän sukupolvimääritelmän mukaan korkeintaan kolme sukupolvea. Vastahan minä siis näissä hommissa olen aloittanut. 

Harri Moisio