Sain tehtäväkseni kirjoittaa miten olen nähnyt ja kokenut toimialan kehityksen vuosien saatossa. Olen kirjannut tapahtumat kuten ne muistan ja miten ne omasta mielestäni ovat menneet. Näkökulma on siis useissa kohdin hyvin subjektiivinen. Lähteinä olen käyttänyt oman muistini ja arkistojeni lisäksi Turun Sanomien, Salon Seudun Sanomien, Helsingin Sanomien ja Kauppalehden artikkeleita sekä Pentti Kemppaisen kirjaa Kuuluu kaikille! – Kaupallisen radion historia Suomessa (Into Kustannus 2015). 

Joulukuussa 2019, Harri Moisio.

Harri Moisio radion maailmassa, osa 2: 

Lue tai kuuntele kakkososa podcast-versiona:

 

Vuosi 1991 – loputtoman vaihto-oppilassaagan alkusanat 

Vaihto-oppilaslukuvuoden jälkeen ehdin vielä kesäksi radioon töihin. Paljon oli ehtinyt tapahtua vajaassa vuodessa. Ohjelmapäällikkö oli vaihtunut, samoin osa henkilökunnasta niin radion toimituksessa kuin myynnissäkin.

Suomi oli ajautumassa kovaa vauhtia syvään lamaan. Suomen tilanne näytti pahalta, mutta pahempaa oli vielä tulossa. 

Käsitin, ettei radiollakaan taloudellisesti kovin tukevalla pohjalla asiat olleet, mutta siihen ei välttämättä ollut syynä pelkästään lama, vaan ylioptimistiset odotukset toiminnan käynnistyessä. Radiomainonta oli vielä uutta ja sen tehokkuutta monet epäilivät, vaikka samaan aikaan tuskin kukaan väitti, etteikö radiotamme olisi paljon kuunneltu. Ilmoituksen paikallisessa sanomalehdessä monet kokivat välttämättömäksi, mutta radiomainos tehtiin, jos mainosbudjetista vielä jotain oli jäljellä.  

Rohkenen väittää, että kesä 1991 kaikista maailmalla vallitsevista huolista huolimatta on yksi parhaista kesistä mitä ikinä olen kokenut. Olin täyttänyt 18 vuotta, joten Salon terassien (niitä oli kaksi) kutsuvat keskioluthanat vetivät minua jo laillisesti puoleensa.

Oli paljon töitä ja suorastaan äärettömyyksiin kasvanut itsevarmuus. Olinhan juuri kotiutunut amerikkalaisesta suurkaupungista, joten minulla oli mielestäni tietoa maailman trendeistä, joita pieni suomalainen maaseutukaupunki tuskin ymmärtäisi, mutta varmasti arvostaisi, jos tohtisin niistä kertoa.

 
Cleveland

Totuus on kuitenkin se, että olin vaihto-oppilaana Clevelandissa, joka toki on suuri kaupunki, mutta onko se sittenkään varsinainen suurkaupunki, on tulkintakysymys. Eikä sinne mitään kummempia trendejä tullut sen aikaisemmin kuin minnekään muuallakaan. Vaan eipä tylsä totuus minua kummemmin haitannut. Omasta vaihto-oppilasvuodestani on tullut tietynlainen käsite nykyisessä työpaikassanikin, sillä yhä edelleen siitä tuntuu riittävän juttuja ammennettavaksi – liki 30 vuotta myöhemmin. 

Nykyään Clevelandissa on sentään Rock´n Roll Hall of Fame -museo. Vuonna 1995 avattu museo on käymisen arvoinen paikka. Itse kävin siellä 2011. Viikon reissua museokäynnin vuoksi ei Clevelandiin kuitenkaan ole syytä tehdä. Sitä joutuisi helposti ihmettelemään mitä loput 6,5 päivää tekisi, kun museossa on vierailtu. Tämä olkoot vinkkinä erityisesti niille, jotka eivät ole urheilusta kiinnostuneita.

Sporttifriikeille kaupunki tarjoaa niin koripallon NBA:ta, amerikkalaisen jalkapallon NFL-sarjaa kuin baseballin pääsarjaa eli MLB-liigaakin. Sivuhuomautuksena todettakoon, että radiomaailman suuri legenda Alan Freed toimi juontajana WJW-radioasemalla Clevelandissa 1950-luvun alussa ja siellä hän soitti ensimmäistä kertaa musiikkia, jota keksi kutsua nimellä Rock and Roll.

 
Paluu radiotöihin

Kesä 1991 vaihtui syksyyn ja palasin taas kouluun. Lukion ohessa tein radiotöitä niin paljon kuin pystyin. Isännöin kirpputori-ohjelmaa tiistai-iltapäivisin ja torstaisin puolestaan aamuohjelmaa, kun koulu alkoi vasta kymmeneltä ja aamulähetys loppui jo yhdeksältä. Lauantaisin toimin niin juontajana kuin jonkinlaisena studioavustajana, sillä moni ohjelma ajettiin ulos keloilta tai aikansa huipputekniikkaa edustaneilta dat-nauhoilta ja näitä piti jonkun olla konkreettisesti laittamassa soimaan.  

Kirpputorilla myytiin, ostettiin, lainattiin ja vuokrattiin kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Pesukoneet, perämoottorit, lastenrattaat, kissanpennut ja lemmikkiliskot vaihtoivat omistajaansa tehokkaasti. Suoraan lähetykseen puheluita otettiin niitä mitenkään etukäteen monitoroimatta. Eksoottisimpina tapauksina on jäänyt mieleeni keski-ikäisen miehen tarve lainata 5000 markkaa rahaa ja pariskunnan halu adoptoida lapsi. 

Olen käsityksessä, että kumpikaan hankkeista ei ainakaan radion välityksellä toteutunut, vaikka tehokkaasta mediasta onkin kyse. 

Vaikka taloudelliset realiteetit olivat radion resursseja nakertaneetkin, kunnianhimoisesti kuitenkin yhä pyrittiin tarjoamaan kattavasti niin kotimaan kuin maailmankin uutiset.  Hyvä esimerkki tästä on se, että koko maailman jännittäessä elokuussa Neuvostoliiton tapahtumia, radioomme tuli raportteja suoraan Moskovasta. Neuvostoliiton varapresidentti Gennadi Janajevin johtama vanhoillisten joukko oli päättänyt kääntää kelloa taaksepäin ja yritti vallankaappausta henkitoreissaan viruneessa jättiläisvaltiossa. Viinanhuuruinen kaappausyritys kuitenkin päättyi muutaman päivän kuluttua eikä vuoden vaihduttua enää ollut koko Neuvostoliittoakaan.  

En tiedä kuka toimituksestamme oli saanut kontaktin salolaistaustaiseen tuolloin Moskovassa asuneeseen mieheen, mutta erinomaisesta toimitustyöstä oli joka tapauksessa kysymys. Kaikkien mahdollisten kauhuskenaarioiden keskeltä saimme kuulla oman kuuluvuusalueemme ihmisen kertomana miltä asiat hänestä näyttivät. Ruohonjuuritasolta, kansan parista. Huomioitavaa on, että puhelinyhteys tuolloin tarkoitti lankapuhelinta. Matkapuhelimia ei läheskään vielä ollut, eikä sellaisella Neuvostoliitossa mitään varmaan olisi tehnytkään.  

Palkkaa sain muistaakseni 2000 markkaa kuukaudessa. Se ei ollut paljon, mutta eipä ollut veroprosenttikaan kummoinen, eikä kotona asuva ainoa lapsi juuri muuhun rahaan tarvinnutkaan kuin juhlimiseen.  Kyllä sitä muuten juhlittua tulikin. Kuvaavaa on, että paikallisen ravintolan päällikkö totesi olevansa ihan tyytyväinen, kun lähdin pari vuotta myöhemmin Turkuun opiskelemaan. Ei siksi, että pääsi minusta eroon, vaan siksi, että en sen kauemmas Salosta lähtenyt kuin noin 50 kilometrin päähän. Hän arveli – ihan oikein – että paljon tulisin Salossa yhä käymään ja juhlimaan. Muutoin hän olisi joutunut tarkistamaan ravitsemusliikkeensä budjettia. 

  

Vuosi 1992 – lama-ajan menoa

Suomi oli ajautunut syvään lamaan ja pankkiriisiin. Vahvaksi ja vakaaksi luvattu markka oli devalvoitu marraskuussa 1991 eikä sekään riittänyt, vaan syyskuussa 1992 markka devalvoitiin uudelleen ja nyt se jouduttiin päästämään täysin vapaasti kellumaan. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen oli luvannut erota mikäli  devalvaatio toteutuisi. Devalvaatio siis tuli, mutta Viinasen eroa jouduttiin odottamaan vuoteen 1996 saakka. Viinanen nimitettiin tuolloin finanssikonserni Pohjolan pääjohtajaksi. 

Saloa niin lama kuin pankkikriisi runtelivat toden teolla. Monet paikkakunnan isot työllistäjät vaappuivat konkurssin partaalla yhdessä yössä valtaviksi kasvaneiden valuuttaluottojensa vuoksi. Myös Nokia oli ajautunut vakaviin vaikeuksiin ja aidosti pelättiin koko yhtiön ja samalla sen isoksi kasvaneen alihankintaverkoston kaatumista. Sellainen olisi Saloa kurittanut jo kohtuuttomasti. Konsernin toimitusjohtajaksi nimitettiin 42-vuotias Jorma Ollilla. Hän sai johdettavakseen todellisen kriisiyhtiön. 

Eräänlaisena nousukauden joutsenlauluna Salossa voitaneen pitää kaupungin ohikulkutien varteen noussutta kauppakeskus Flare-Centeriä.  Se kohosi vaatetehdas Finn-Flaren tyhjäksi jääneeseen tehdaskiinteistöön kesäkuun alussa 1991. Idänkauppaan vahvasti suuntautunut Finn-Flare oli joutunut sulkemaan yli 200 ihmistä työllistäneen tehtaansa Neuvostoliiton kanssa käydyn bilateraalikaupan loputtua. 

Hieno kauppakeskus vanhasta tehdaskiinteistöstä tuli ja radiomme teki sieltä yhden viikon ohjelmaakin ja luonnollisesti muutenkin paljon yhteistyötä. Pitkään ei kuitenkaan kestänyt, kun vielä uutuuttaan kiiltäneessä ostosparatiisissa eivät enää asiakasvirrat päässeet pilaamaan reipastahtista kauppakeskuskävelyä. Tyhjää oli. Lopullinen kuolinisku keskukselle oli kaupungin keskustaan avautunut kauppakeskus Plaza, joka komeilee paikallisena maamerkkinä siellä yhä ja moneen kertaan laajentuneena. Flare-Center sen sijaan lopetti toimintansa jo parin vuoden jälkeen suureellisista avajaisistaan. 

Pankkikriisin ansiosta Salo mainittiin varsin usein valtakunnan uutislähetyksissä. Tämä erityisesti siksi, koska säästöpankki-leirin yksi eniten luottoja myöntäneistä pankeista eli Lounais-Suomen Säästöpankki (LSP) piti pääkonttoriaan Salossa. Alueen paikallisradiolle tämä oli hiukan kiusallistakin. Olihan LSP:n pitkäaikainen toimitusjohtaja toiminut radioyhtiön hallituksen puheenjohtajanakin.  

Silti uskallan väittää, että omassa uutisoinnissamme pankkikriisin paikallisista käänteistä säilytimme journalistisen vapauden, kriittisyyden ja objektiivisuuden. Kun piti kertoa, että paikallinen rahoituslaitos on suurissa vaikeuksissa, se myös kerrottiin juuri niin kuin asia on. Se, että rahalaitoksen johtajalla oli vahva kytkös radioon, ei saanut vaikuttaa mitenkään. 

 
Liikemiehet Kari ja Jussi Uoti

Yksi erikoisimmista ja samalla vaikuttavimmista ohjelmista, joita radiostamme ulos koskaan tuli toimitettiin paikallisesta olutravintola Birrasta. Tämä oli syksyllä 1992, jolloin LSP:n asiakkuudesta pitkään nauttimaan päässeet Kari ja Jussi Uoti olivat hakeneet pankkia konkurssiin. Pankin konkurssiin hakeminen oli itsessään jo tavatonta, mutta kun hankkeen alullepanijoina olivat hädin tuskin 30-vuotiaat muurlalaistaustaiset koko Suomessa jo tunnetut liikemiesveljekset ja pankkikriisin jonkinlainen esimerkkipankki, oli asetelma herkullistakin maukkaampi. 

Olutravintolaan saatiin radion suoraan paneelikeskusteluun mukaan Jussi Uoti, LSP:n jo eroamaan joutunut toimitusjohtaja ja pankin isännistöä edustanut maanviljelijä Kalle Pettilä, josta olin edellisvuonna tehnyt 50-vuotishaastattelun radioon. Pettilä tunnettiin tarkan rahankäytön ihmisenä, joka oli saanut hieman valtakunnallista kuuluisuuttakin ehdotettuaan kaupunginvaltuustossa kunnallisen pilkkihallin rakentamista.  Ehdotuksen taustalla oli ollut jäähallin rakentamispäätös, jota Pettilä oli valtuustossa vastustanut vimmatusti.

Kun kerran epärealistisia hankkeita aletaan toteuttaa, miksei sitten pilkkihallikin menisi siinä ohessa, oli kokoomusvaltuutetun johtoajatus, jonka hän myös syntymäpäivähaastattelussaan minulle oli todennut. Hanke pilkkihallin rakentamisesta ei kuitenkaan milloinkaan edennyt. Kiinnostaisi kuitenkin tietää, minkälainen se voisi valmistuttuaan olla. Siihen Pettilälläkään ei ollut näkemystä. 

Verbaalisia iskuja annettiin Birrassa puolin ja toisin, mutta suhteellisen hyvässä hengessä silti. Kovin mielelläni toteaisin, että olisin ollut itse keskustelua moderoimassa, mutta tuolloin toimin vain radion kuuntelijana. Samalla olin äärimmäisen ylpeä siitä, että sain olla pieni osa tuota upeaa työyhteisöä. 

Jussi Uoti oli muuten hyvinkin tuttu näky Salon katukuvassa ja radiollakin hän saattoi joskus piipahtaa. Toisin kuin veljensä, Jussi asui yhä Muurlassa, vain muutamien kilometrien päässä Salosta. Hänen Mersuaan ei myöskään voinut olla huomaamatta. Sen rekisterinumero oli UOT-1. Helikopteria en kuitenkaan muista nähneeni. Jussilla oli kuulemma käytössään sellainenkin. Hän perusteli vispilän käyttöään sillä, että taivaalla ei ole liikenneruuhkia. Totta on. Sitä paitsi Turun ja Helsingin väliä halkovan ykköstien korvaajaksi kaavaillun moottoritien rakentamista ei oltu jatkettu sitten 1970-luvun. Valmiina oli vain Helsingin Munkkiniemestä Lohjanharjulle ulottunut kiharainen pätkä, eli Tarvontie ja sen lyhyehkö jatke. Kiireinen liikemies menettää pahimmassa tapauksessa hyvän diilin, kun joutuu moista kärrypolkua sahaamaan.  

 
Kirpparia ja vauvauutisia radiossa

Radion toimituksesta oli pikkuhiljaa tullut erikoinen ja mielenkiintoinen kohtauspaikka, jossa tapasivat toisensa niin paikallisen teatterin väki kuin paikkakunnan liike-elämän ja urheiluseurojen edustajat.

Ja kävipähän siellä joskus tervehtimässä aiemmin mainittu kansanedustaja Roos ja monet muut alueen vaikuttajat. Aina ei kaikilla sen kummemmin tarvinnut varsinaisesti asiaakaan olla. Toimitus sijaitsi keskellä kaupunkia ja ovet olivat virastoaikaan kutsuvasti auki. Itsekin viihdyin toimituksessa hyvin. Sinne saatoin mennä koulun jälkeen juomaan kupin kahvia ja polttamaan tupakan, vaikka mitään työtä ei varsinaisesti ollutkaan tehtävänä. Tuohon aikaan tupakointi oli täysin sallittua työpaikoilla ilman mitään rajoitteita. Lähetysstudiossa vallitsi sentään tupakointikielto. Sitä tosin noudatettiin varsin joustavasti, jos lainkaan.  

Vaikka uutiset Suomesta olivat synkkääkin synkempiä, riitti itselläni töitä radiossa mukavasti. Sain toimia yhä aamujuontajana torstaisin, kun lukion lukujärjestys tämän edelleen mahdollisti. Torstaiaamuihin oli tullut myös yksi hieno paikallinen elementti: kuuluvuusalueella syntyneistä vauvoista ilmoittaminen. Radiossa luettiin niiden vanhempien nimet, jotka olivat kuluneen viikon aikana saaneet jälkikasvua.

Tämä toki sillä edellytyksellä, että vanhemmat olivat sairaalassa täyttäneet nimenomaan radiotoimitukseen tarkoitetun kortin pyytämät tiedot. Kenenkään vauvasta ei kerrottu, jos vanhemmat eivät sitä halunneet. Kortit haettiin sairaalasta keskiviikkona ja suunnattomalla 19-vuotiaan paatoksella ne luin seuraavana aamuna radiossa. Tapanani oli soittaa ohjelmaosuuden perään Katri Helenan hieno kappale ´Me teimme sen.´ Imelämpää viisua  ohjelmaosuuteen en varmaankaan keksinyt.

Välillä sentään soitin Boulevard-yhtyeen kappaleen ´Nauravat silmät muistetaan.´ Se oli edustanut Suomea euroviisuissa vuonna 1988 ja sopi mielestäni hyvin vauvailmoitusten perään. Vanhimmat minun radiossa syntyneiksi ilmoittamani vauvat ovat tätä kirjoitettaessa 27-vuotiaita. Monella heistä lienee jo omia lapsia. Sellainen olo minulla on, että tämän uuden sukupolven syntymästä ei enää mikään radio ole kertonut. Voi olla, että nykyinen GDPR-lainsäädäntö ei kyseistä ohjelmaosuutta enää edes mahdollistaisi.  

Kirpputorilla kauppaa käytiin johdollani edelleen tiistain alkuilloissa. Lauantaisin juontotehtäviä oli yhä enemmän, kun nauhaohjelmia oli karsittu. Toimilupaehdoissa määriteltiin, että 75 prosenttia lähetyksestä tulee olla paikallisesti tuotettua ja tähän pirtaan sopi hyvin se, että juonnot tulivat niin paljon kuin mahdollista omasta toimituksesta. Olivathan nauhalta ajetuista ohjelmista monet sellaisia, joita toimitettiin lähes kaikkiin paikallisradioihin ja täten kaikki mahdolliset paikalliset ainekset oli niistä karsittu pois. Coca Cola Eurochart Hot100 sentään jatkoi lauantain iltapäivissä juontajanaan mainio Cowboy Ski. 

Lauantain keskipäivien erikoisuus oli ohjelma Hommat hanskassa, jota minä ja samalla avustajakurssilla kanssani pari vuotta aiemmin ollut Miiro Koivula toimitimme. Ohjelma oli melkoista tajunnanvirtaa, eikä siinä välillä ollut päätä eikä häntää. Ei varmaan ollut tarkoituskaan. Kuulijamme saivat esimerkiksi soittaa lähetykseen ja sanoa jonkun sanan, josta Miiron kanssa riimittelemille runon. Vakiosuuksiin kuului myös duettona suorittamamme karaokelaulu sekä osio ´reportteri hukassa.´ Viimeksi mainitussa oli yksinkertaisuudessaan kyse siitä, että jompikumpi meistä lähti jonnekin päin Saloa ja kuulijan tehtävänä oli löytää kateisiin porhaltanut toimittaja. Löytämisen helpottamiseksi kateissa olleella toimittajalla oli yllään Suomen Rehun siniset haalarit. Reportteri hukassa eli ReHu, jos joku ei heti hoksannut. En ota kantaa ohjelman hyvyyteen tai huonouteen, mutta valtavan hauskaa sitä oli tehdä.  

Hyvin vaikuttavan mediauran niin lehdissä, radioissa kuin televisiossa tehnyt Miiro menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen kesällä 2017. Urallaan hän pätevöityi erityisesti moottoriurheilutoimittajana. Miiro huomioitiin mm. Autourheilun Kansallisen Keskusliiton (AKK) mediapalkinnolla. 

Radiotöiden lisäksi toimin silloin tällöin paikallisessa ravintolassa tiskijukkana. Oma kokeiluni ravintolatiskijukkana jäi kuitenkin yhteen syksyyn. En kokenut alaa omakseni, enkä oikein sitä osannutkaan. Sitä paitsi kouluakin oli käytävä. Lukion viimeinen luokka oli kovaa vauhtia menossa ja ylioppilaskirjoitukset siinsivät edessä. Poissaolojakin alkoi olla ihan liikaa radion vuoksi. Tästä tuli minulle kotiin ihan rehtorin kirjekin. Kirjeessä ei niinkään puututtu poissaolojen määrään, vaan niiden syihin. Olisi soveliasta olla koulussa, eikä töissä, jos koulua aikoo käydä, oli kirjeen viesti. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Toisaalta en osannut mielenkiintoisista työtehtävistä kieltäytyäkään. Raha ei niinkään ollut motiivi, vaikka se toki kiinnostikin, vaan uteliaisuus olla mukana jossain mihin ei ehkä muuten pääsisi. 

Esimerkiksi kerran priorisoin töitä koulupäivän kustannuksella, kun lähdin seuraamaan poliisin tehovalvontaratsiaa. Oli hyvin mielenkiintoinen kokemus olla toimittajana poliisin mukana katsomassa minkälaisia promillelukemia puhalluskokeista saadaan. Paikalla oli myös muita toimittajia alueen tiedotusvälineistä ja Salon Seudun Sanomien toimittajan kanssa harmittelimmekin hetken sitä, että uutisoitavaa ei oikein tule. ”Kansa ajaa perjantaina iltapäivällä selvin päin,” ei oikein ole myyvä otsikko oli tiedotusväline mikä tahansa. Ehkä makaaberia, mutta kiusallisen totta. 

Lopulta kuitenkin onni kääntyi ja uutisoitavaa saatiin. Perttelistä kohti Saloa porhaltanut iäkäs Volvo-kuski puhalsi 1,7 promillea.  Soitin studioon heti.  Toimituksessa kiiteltiin, koulussa seuraavana päivänä ei – äidinkielen kaksoistunnilla olisi pitänyt olla. 

 

Ylioppilaaksi radiotyön ohessa 

Alkuvuonna 1993 päätin keskittyä kouluun. Lukion viimeiset kurssit oli hoidettava kunnialla ja ylioppilaskirjoituksiin luettava. Töitä tein ainoastaan lauantaisin. Hämmentävää kyllä, päätös piti ainakin melko hyvin. Radiollakaan ei hirveästi tuolloin ollut tuuraajalle tarvetta, joten hetken aikaa sain keskittyä kouluun ihan tosissaan. 

Kirjoitusten jälkeen olikin sitten taas aikaa työnteolle. Samalla piti kuitenkin jo lukea pääsykokeisiin. 

Olin päättänyt ryhtyä rahoitusalan ammattilaiseksi ja hakea yliopistoon opiskelemaan kansantaloustiedettä. Radiotyö on ihan mukavaa, mutta jokin ammatti ja kunnon koulutus ihmisellä pitää olla, ajattelin. 

Pohdin myös pragmaattisesti, että rahoitusalaa saattaisi olla melko helppo päästä opiskelemaan, sillä kasinotalouden ja juppikulttuurin jälkeisessä lamakrapulassa korostuivat tuolloin huomattavasti enemmän humanistisemmat alat.  Taloustieteen arvelin olevan epäsuosiossa. Talousguruja kukaan ei tuntunut enää haluavan kuulla.  

Kevääksi minulle oli radioon räätälöity haastava, mutta mielenkiintoinen projekti. Perjantaiaamuisin toimitin ohjelmaa nimeltä Paikkakunnan parhaat. Ohjelmaa toimitettiin kuuluvuusalueen eri paikkakunnilta ja tunnin kestävään keskusteluun kutsuin kolme mielenkiintoiseksi arvioimaani kuntalaista.  

Tavoite oli tuoda esille vieraiden kautta niin paikkakunnan elinkeinoelämää, kulttuuria ja vähän urheiluakin. Pienen toimituksen suuri haaste oli huomioida tasapuolisesti Salon ympäristökunnat ja Paikkakunnan parhailla pyrittiin pieneltä osalta vastaamaan haasteeseen. Kuntien viranhaltijoiden kutsumista ohjelmaan vältettiin viimeiseen asti. Virkamies kun puhuu aina virkavastuulla ja siitä kovin usein puuttuu intohimoinen poljento. Pieneksi kevennykseksi keksittiin, että ohjelmaan piti saada mukaan aina yksi eläin. Kekseliäs kevennys, mutta samalla siitä tuli ohjelman haastavin osuus toteuttaa. Moni oli valmis puhumaan itsestään ja arvokkaasta työstään klo 8 aamulla, mutta epäilyksiä herätti oudolta tuntunut pyyntö ottaa kissa tai koira samalla mukaan. Eikä karvainen lemmikki radiossa esiteltynä ja kuultuna kovin mielenkiintoinen edes ollut. Kunhan hiukan mikrofoniin jotain tuhisi. Jos sitäkään. 

Onneksi kuuluvuusalueemme oli kuitenkin melko maatalousvaltaista, joten eläimiä seudulla kyllä riitti. Halikossa lähetykseen saatiinkin porsas ja muistaakseni Suomusjärvellä lammas. Somerolla haastattelin kananmunia. Eläimiä laajasti tulkittuna nekin, eivät ne ainakaan vegaaniseen ruokavalioon kuulu. Siinä tuli samalla esiteltyä merkittävää somerolaista elinkeinoa, sillä liikennevalottomuudestaan tuolloin tunnetussa kaupungissa toimi useampikin munapakkaamo.  

Paikkakunnan parhaat oli hieno projekti, vaikka itse sanonkin. Siinä paikallisradio toteutti sille sälytettyä kaksoiskäskyään - olla alueensa äänitorvi ja pysytellä ihmistä lähellä.  

Kesäkuun alussa 1993 pääsin ylioppilaaksi. Hienolta tuntui, kun lähes koko radion väki tuli kotiin onnittelemaan.  

Olin kuluneen kolmen vuoden aikana viettänyt varmasti enemmän aikaa radion toimituksessa kuin koulussa. Siitäkin huolimatta vanha latinankielinen juomalaulu Gaudeamus igitur soi myös minun kunniakseni Hermannin lukion juhlasalissa. 

 

Turkuun 

Syksyllä pääsin opiskelemaan kansantaloustiedettä. Olin pyrkinyt sekä Turun että Joensuun yliopistoihin. Helsinkiin en halunnut edes yrittää. Arvelin sinne olevan hankalinta päästä sisään eikä pääkaupunki muutenkaan houkuttanut. Ihan liian kallistakin siellä olisi asua. 

Lähellä oli, että en Pohjois-Karjalaan lähtenyt, sillä Joensuun yliopiston opiskelijavalinnan tulokset tulivat varsin pian ja Turusta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Lopulta Turunkin tulokset tulivat ja olin kunniakkaasti valintapisteissä sijalla 32. Kansantaloustieteen pääaineopiskelijoita valittiin tuolloin 33, joka oli tiettävästi ennätysmäärä. Opiskelupaikkoja oli lisätty lähes kaikissa Suomen korkeakouluissa, sillä nuorisotyöttömyys rehotti ja johonkin aikuistuneet nuoret oli laitettava – yliopisto oli ihan hyvä säilö.  

Varsinais-Suomen kaupallisilla radiomarkkinoilla olivat Radio Suomen Salo ja turkulainen Auran Aallot lähentyneet entistä enemmän. Molempien radioiden taustalta löytyi tässä vaiheessa TS-Yhtymä, alueen suurimman päivälehden Turun Sanomien kustantaja. Synergioiden hakeminen oli siis hyvin luonnollista. 

Radioiden yhteislähetyksiä oli tehty jo pitkään. Käytännössä se oli kuitenkin tarkoittanut sitä, että Turusta lähetettiin ohjelmaa, jota Salossa releoitiin. Vain yhden ohjelman muistan tehdyn salolaislähtöisesti. Toimittajamme teki Salossa tunnin nauhaohjelmaa Her Masters Voice ja saatuaan nauhan valmiiksi, hän lähetti sen Turkuun Auran Aalloille. Tämäkin yhteislähetys oli siis luonteeltaan sellainen, että Salossa releoitiin Auran Aaltoja, ei päinvastoin. Merkittävimpinä yhteislähetyksinä voitaneen pitää JP Jalon tähdittämiä TPS:n jääkiekkoselostuksia ja joka arkiaamu kuultuja BBC:n suomenkielisen toimituksen toimittamia uutisia suoraan Lontoosta.  

Synergiaetujen hakemisessa oli kuitenkin pikkuhiljaa tultu uudelle tasolle. Molempia radioyhtiöitä johti sama toimitusjohtaja ja Radio Suomen Salon ohjelmajohtoon oli tullut Auran Aaltojen entinen päätoimittaja. 

Itselleni tämä kaikki sopi oikein hyvin. Kynnys kysyä Turusta töitä oli nyt hieman matalampi, kun Salosta löytyi Turussa meritoituneita suosittelijoita. Kaupunkien välinen lyhyehkö etäisyys mahdollisti sen, että saatoin jatkaa työntekoa myös Salossa.  

Tuoreen opiskelijan kannalta näytti todella hyvältä. Kiinnostustani kysyttiin myös Uudenkaupungin paikallisradioon juontamaan lauantai-iltoja. Menin sinnekin, tosin ainoastaan joka toinen lauantai. Seikkailu Uudessakaupungissa oli taloudellisesti varsin kyseenalainen. Rahaa ei oikein tahtonut tulla ja lopulta jouduin turvautumaan palkkaturvan apuun. Kokemus sekin. Varsinkin, kun radion konkurssipesän pesäluettelon oikeaksi vannonut toimitusjohtaja ei ollut muistaa minun työpanostani. Isäni soitti pesänhoitajalle muistutuspuhelun. Tämän jälkeen kaikkien muisti parani ja rahat tulivat tililleni. 

Opinnot eivät kuitenkaan jaksaneet sytyttää samalla tavalla kuin vielä kesällä pääsykokeissa. Ensimmäiseen kahteen vuoteen sain kokoon tasan yhden opintoviikon. Tämä komea merkintä tuli korkeakouluopintojen johdantokurssin hyväksytystä suorittamisesta. Saamani opintotuen ja siihen sidotun asumislisän palautin myöhemmin Kelalle, josta oli tullut tiukkasävyinen kirje. Veronmaksajien riemuksi minun ja Kansaneläkelaitoksen välit ovat siitä lähtien olleet sujut. Velkaa sinne ei siis ole. 

Turussa kaikki oli luonnollisesti paljon Saloa suurempaa ja ihmeellisempää. Olin mainiosti sopeutunut vaihto-oppilasvuoden tarjoaman suurkaupunkielämän jälkeen pieneen suomalaiseen maaseutukaupunkiin, mutta Turussa tuntui kuin olisin tullut Manhattanille. Paikallisiin elokuvateattereihin tulivat uutuuselokuvat heti, eikä vasta kuukausien kuluttua, mihin olin Salossa tottunut. Turussa oli myös iso telakka, karkkitehdas, lääketeollisuutta ja valtavan kokoinen Turkuhalli, josta oli tuleva itselleni hyvinkin tuttu paikka. Paikallisessa maauimalassakin oli 10 metrin korkeudella oleva hyppyteline, Salossa sai tyytyä 5 metriin ja sekin hyppyri oli sisähallissa.

Sama suuruuden ekonomia päti Auran Aaltoihin. Toimituksessa oli töissä muistaakseni kahdeksan vakituista toimittajaa ja vähintään samansuuruinen joukko freelancereita, joiden pääasiallinen toimeentulo koostui Auran Aalloille tuotetuista sisällöistä. Lisäksi oli avustajia, jotka tekivät jutun silloin ja toisen tällöin, mutta suurin osa heidän elannostaan tuli kuitenkin jostain muualta. Salossa vakituisia toimittajia oli tuossa vaiheessa neljä. Säännöllisesti äänessä olevia avustajia ehkä puolisen tusinaa. Ihan kelpo toimitus sekin, mutta lukumääräisesti Auran Aaltoja paljon vaatimattomampi.  

Toimituksen koko Auran Aalloilla oli kuitenkin huomattavasti pienempi mitä se oli ollut vielä vuotta aiemmin, sillä yrityksessä oli käyty isot yt-neuvottelut ja toimituksen pääluku oli neuvottelujen seurauksena pienentynyt huomattavasti.  Syksy 1993 oli Auran Aalloilla hyvin kriittistä aikaa. Radiolle oli kertynyt mittavat korvaukset maksamattomista musiikin tekijänoikeuskorvauksista, jotka lankesivat maksuun elokuussa 1993 konkurssin uhalla. Tässä tilanteessa TS-Yhtymä tuli kuitenkin hätiin ja pelasti radion. Samalla yhtymä hankki radiosta enemmistön itselleen. Oli jotenkin absurdia olla innoissaan mahdollisuudesta päästä Auran Aalloille tekemään töitä vaikka samaan aikaan yrityksen tulevaisuus oli hiuskarvan varassa.  

 
Auran Aallot

Urani Auran Aalloillakin käynnistyi urheilulla. Turussa pitkään TPS:n pelejä selostanut Juha-Pekka Jalo oli päättänyt lähteä Helsinkiin selostamaan Radio Ykköselle Jokereiden kamppailuja ja Auran Aalloilla oli tarve uudelle selostajalle. JP Jalosta oli Turussa tullut suorastaan ikoninen hahmo. Mies oli  ollut luomassa ihan uudenlaista selostuskulttuuria radioon. Jo 1980-luvun puolivälissä käynnistyneissä selostuksissa korostuivat paitsi asiantuntemus ja intohimo myös nurkkapatrioottisuus kotiseutua kohtaan.  Vastaavia ikoneja omilla paikkakunnillaan lienevät ainakin Pekka Wallenius Raumalla, Kari Tyni Jyväskylässä, Juha Lindgren Tampereella ja tietysti Antero Mertaranta Lahdessa.

JP Jalo selosti kaikkiaan neljä TPS:n mestaruutta. Muistan itsekin kuinka keväällä 1989 pyrin saamaan Salossa Auran Aallot kuuluviin, kun ratkaisevia finaalipelejä pelattiin. Hankalaa oli, sillä antenni ei tahtonut millään ottaa vastaa turkulaisradion signaalia. Jotenkin siitä sai kuitenkin selvän, jos pystyi olemaan hengittämättä paikallaan, kun signaali ja antenni saivat edes hennon osuman toisiinsa. Jalon hehkutus ”jypi on lyöty, jypi on lyöty!” kaikaa varmaan vieläkin jossakin turkulaisessa baarissa. 

TPS:n selostajaksi ei kuitenkaan noin vain tultu JP Jalon jälkeen. En varsinaisesti selostajaksi edes pyrkinyt, mutta minua pyydettiin silti tekemään koenauha. Mikäs siinä sitten, ei kun tekemään. Menin Typhoonista Elysee-Areenaksi nimensä muuttaneeseen Turkuhalliin seuraamaan elokuun alkupuolella pelattua harjoitusturnausta, josta yritin saada niin autenttisen selostuksen aikaiseksi kuin mahdollista. Kesähelteillä pelattu turnaus toimi eräänlaisena lähtölaukauksena tulevaan kauteen. Se oli pelattu Turussa jo vuosien ajan. Muistaakseni selostin nauhalle kaksi TPS:n peliä. En ole nauhaa itse kuullut, enkä koskaan halua kuullakaan, jos jollakulla vielä tuo c-kasetti tallessa ylipäätään on. Toivottavasti ei mistään löydy. Hirveää kuraa. Varmasti. 

Päädyin lopulta varaselostajaksi, joka oli sekin paljon enemmän kuin olin osannut kuvitella. Turkka Talonen selosti TPS:n kotiottelut ja Kari Hietarinta vieraspelit. Kummallakin oli selostusuraa jo pidemmältä ajalta ja molemmat olivat kuuluneet Auran Aaltojen urheilutiimiin vuosia. Minä sain selostaa yhden ottelun. Peli oli lokakuussa kamppailtu TPS-Lukko. Oli sekin jotain. Enemmän olisi tietysti vuoroja tullut, jos olisi sairaustapausten vuoksi tarvittu. Flunssaepidemia ei miehiin tarttunut, joten selostusneitsyyden menettämisen jälkeen sain odottaa seuraavaa kertaa runsaan vuoden. Vuoden odotusaika ei kuitenkaan ole tavaton muillakaan elämänalueilla.  

Muita töitä Auran Aalloilla kuitenkin piisasi. Radio toimitti kaksi kertaa päivässä paikallisuutisia ja sen toimituskuntaan minut kutsuttiin usein mukaan. Päivä alkoi uutisryhmän kokouksella klo 9.30. Siinä päätettiin kuka menee mihinkin tiedotustilaisuuteen, kuka jää toimitukseen uutisankkuriksi ja kirjoittamaan samalla sähkeitä ja tekemään kenties jotain puhelinhaastattelua jne. Tehtiin aitoa paikallista journalismia ja pyrittiin olemaan Ylen aluetoimitusta edellä. Ei helppo tehtävä, varsinkin kun resursseja oli pienennetty, mutta emme silti huonosti pärjänneet.  

Se oli hyvin opettavaista aikaa. Piti oikeasti opetella tulkitsemaan mm. kaupungin- ja kunnanvaltuustojen esityslistoja, joiden arvo uutissähkeiden lähteenä oli iso varsinkin hiljaisena uutispäivänä. Erityisen mielenkiinnon kohteena olivat silloin ja ovat varmasti yhä ympäristö- ja kaavoitustoimen lautakunnan esityslistat. Kun mitä tahansa edes suunnitellaan rakennettavaksi tai kaavoitettavaksi, sillä on aina yleistä mielenkiintoa. Tämän oppi nopeasti.

Varsin nopeasti opin myös niiden kuntapoliitikkojen nimet, joiden sanomisilla oli oikeasti paikkakunnan päätöksenteossa merkitystä. Useimmat merkittävät kuntapoliitikot eivät suinkaan olleet eduskuntaan ponkaisseita valtakunnanjulkkiksia, vaan vähän vaatimattomimmilla äänimäärillä valtuustoihin valittuja kovia puurtajia, jotka muodollisesti olivat vain luottamustoimessa, mutta tosiasiallisesti olivat ammattilaispoliitikkoja. Tämän mahdollisti se, että näiden työnantaja saattoi olla esimerkiksi puoluetta lähellä oleva säätiö tai yhdistys, jonka hallinto ei todellakaan katsonut kieroon, jos työntekijällään runsaasti työaikaa upposikin paikallispolitiikkaan. Kaikki hyötyivät, paitsi ehkä kunnan asukas joskus, mutta sitä on paikallisdemokratia. Tätä eivät yhteiskuntaopin kirjat kuitenkaan kerro.

Väitän, että pystyn yhä luettelemaan kymmenen merkittävintä Auran Aaltojen kuuluvuusalueella 1990-luvulla vaikuttanutta kuntapoliitikkoa. Heistä tuskin kukaan on kuitenkaan koko valtakunnassa erityisen tunnettu.  

Silloin tällöin toimin myös paikallisuutisten elin Ajantasan ankkurina. Se olikin tuon ajan tekniikalla tarkkuutta vaativaa työtä. Käytössä oli kaksi kelanauhuria ja kolme nab-kasettipesää, joissa kaikissa saattoi olla noin 30 sekunnin verran ääntä, joka tietysti piti ajaa sähkeen perään ulos. Täysin tavatonta ei ollut, että nab-nauhoja oli vielä neljäs, joka piti osata laittaa jo ajetun tilalle pesään sisään, kun aika koitti. Periaatteessa yksinkertaista, mutta sähkeiden lukemisen ohella kun tuo piti kaikki tehdä, oli joskus helisemässä. Ja kyllä virheitä sattuikin. Raision tulevista asuntomessuista kertovan sähkeen perään oli määrä tulla kaupunginjohtaja Rauno Saaren kommentti, mutta sen sijaan eetteristä tulikin ulos BirdLifen asiantuntijan näkemyksiä siitä miten valkoposkihanhia voitaisiin karkottaa mahdollisimman tehokkaasti.  

… Näin arvioi asuntomessujen valmistumista kaupunginjohtaja Rauno Saari: ” Maisemaa voidaan tiivistää istutuksilla ja nurmikot kasvattaa niistä kasvilajeista, joita hanhet eivät käytä ravinnokseen” 

Että näin. Tiedossani ei ole, että hanhet olisivat olleet vuoden 1997 asuntomessuille erityinen ongelma jakamastamme informaatiosta huolimatta. Vastaavia virheitä tapahtui, mutta pääasiassa onnistuimme tuottamaan ihan kelpo informaatiota varsinaissuomalaisille.  

Myös lähetystä pääsin juontamaan. Ei se juuri eronnut siitä miten Salossa asiat tehtiin, mutta kuuluvuusalueen suurempi koko teki juontamisesta kuitenkin jotenkin jännittävämpää. Vaikea sanoa miksi. Ihan sama tilanne tuli eteen myöhemmin, kun menin juontamaan koko maata kuuluvuusalueenaan pitämään radioon. Jännitettävää riitti Turussa myös siinä, että pystynkö olemaan tarpeeksi uskottava turkulainen paikallisradion lähetyksessä. Olen Turussa syntynyt, mutta muualla kasvanut ja aikuistunut, joten Turussa olin ainakin aluksi korostuneen salolainen. Vaikka kaupunkien fyysinen etäisyys ei ole kuin tuo aiemmin mainittu 50 kilometriä, on henkinen etäisyys kuitenkin paljon suurempi. Salo on pieni ja idyllinen maaseutukaupunki, Turku iso maakuntakeskus ja yliopistokaupunki.  

Huoli osoittautui kuitenkin aika turhaksi, sillä Auran Aalloilla oli juontajia Saloakin eksoottisimmista paikoista. Yksi tuli Lahdesta, toinen Kuopiosta ja joku Joensuusta. Ellen väärin muista, yhden juontajan kotikunta oli Pieksämäki.  

Vaikka Turussa töitä alkoi olla mukavasti, en Saloakaan vielä kokonaan ollut jättänyt. Siellä olisi töitä ollut ehkä enemmänkin tarjolla, mutta pari päivää viikossa bussilla pendelöintiä kaupunkien välillä riitti minulle oikein hyvin. Saloon teki mieli tulla myös, jos oli jotain poikkeuksellista tarjolla. Tällainen syy oli esimerkiksi vuoden 1994 presidentinvaalit. Ehdokkaista muistelen haastatelleeni kahta: Suomen kansan itsenäisyysrintama-valitsijayhdistyksen Keijo Korhosta ja kokoomuksen Raimo Ilaskiveä. Kumpikaan tosin ei vieraillut Vilhonkadun studioillamme, vaan kauppakeskus Plazassa.  

Oma hauska episodinsa oli Kalevi Sorsan vierailu toimituksessamme keväällä 1993. Sorsa kamppaili sdp:n presidenttiehdokkuudesta Martti Ahtisaaren ja neljän muun sosiaalidemokraatin kanssa ja esivaalikiertueen aikana Sorsa käväisi myös Salossa. Demareiden esivaali herätti paljon mielenkiintoa, sillä se oli kaikille täysi-ikäisille avoin. Demarimaailmankuvaa ei siis tarvinnut välttämättä olla päästäkseen äänestämään parhaasta demariehdokkaasta. Toki asetelma oli mielenkiintoinen muutenkin. Kärkiehdokkaat kun olivat politiikan ulkopuolelta tullut, rauhanvälittäjänä erityisesti Afrikassa meritoitunut Ahtisaari ja Suomen kotimaan politiikan suurmies Sorsa, jolla oli ollut vahva asema jo 1970-luvun alussa Urho Kekkosen suuruuden ajan Suomessa. Minun lapsuudessani synonyymi presidentille oli Kekkonen ja pääministerille Kalevi Sorsa.

 
Radiokoira Mikseri

Radiollamme päivysti tuolloin eläinsuojeluvalvoja Anja Eerikäisen huostasta hankittu sekarotuinen koira. Sellainen ihan kunnon kokoinen otus, ei mikään pieni lamppuharja. Silloinen radiojohtaja oli keksinyt idean radiokoirasta, joka olisi päivät henkilökunnan viihdykkeenä ja muun ajan päällikön itsensä luona. Koiran elämää seurattiin radiossa säännöllisesti. Kuulijat saivat päättää koiran nimen ja suorassa radiolähetyksessä se nimettiin kymmenien ehdotusten joukosta Mikseriksi. Moninkertaisen pääministerin saapuessa paikallisten demarisatraappien saattamana paikalle, oli häntä vastassa iloa ja elämää pursuava Mikseri, joka keksi heti tervehtiä Sorsaa kahdella tassullaan. Sorsa hämmästyi ja ehkä pelästyikin, mutta kovasti tuntui suuri valtiomies lopulta olleen mielissään päästyään Mikserin suosioon. Tämä siitä huolimatta, että Mikserin tassunjäljet koristivat arvovaltaisen sosiaalidemokraatin valkoista kauluspaitaa Varsinais-Suomeen suuntautuneen vierailun loppuajan. Sorsa  jatkoi kampanjointiaan Salon seudulta Turkuun heti radiohaastattelun jälkeen.  

Muistan elävästi kuinka lähetyksen juontaja, salolaislegenda Leo Lähde totesi Sorsalle Mikserin tervehdyksen jälkeen: ”Mennään tuonne buffetin puolelle.”  Siitä lähtien olen itsekin kehottanut kaikkia studiovieraita astumaan ´buffetin puolelle.´ Se on paljon parempi ilmaisu kuin tylsä ja persoonaton ´mennään studioon.´    

Radiokoira Mikseri oli hauska ilmestys. Se oli myös vahvaa tekoa. Mikseri ei ollut moksiskaan, kun se puri faksin johdon poikki. Toimituksessa ja myynnissä tosin hiukan hätkähdettiin. Uusi johto saatiin kuitenkin melko pian eikä yhtään tarjousta tämän takia jäänyt lähettämättä asiakkaille.  

Radio Suomen Salon uudenvuodenlähetys sai minut myös Turusta liikkeelle. Oli tullut tavaksi, että radio tekee aattoiltana pitkän lähetyksen, joka ulottuu luonnollisesti seuraavan vuorokauden puolelle. Tuolloin toimin lentävänä reportterina ja kävin mm. poliisiasemalla kyselemässä illan tunnelmia viranomaisilta, terveyskeskuksen päivystyksessä sekä Salon aluesairaalan synnytysosastolla utelemassa kuinka myöhään vielä vanhan vuoden puolella kaupunkiin joku syntyy ja milloin mahdollisesti syntyy uuden vuoden ensimmäinen vauva. Sairaalassa haastattelin ensin kätilöä, joka kertoi miten synnytysosastolla uutta vuotta ollaan ottamassa vastaan ja triviatietoa mm. siitä kuinka monta kätilöä ja sairaanhoitajaa on työvuorossa aattoiltana. Haastatellun lopuksi ilmoitin, että palataan tänne kohta, haastatellaan seuraavaksi jotain synnyttäjää. Ensin kuitenkin musiikkia.  

Noin viisi minuuttia myöhemmin olin taas radiolta mukaan ottamani Benefon-luurin kanssa suorassa lähetyksessä, mutta homma olikin muuttunut hankalammaksi. Päivähuoneessa vielä hetki sitten olleista noin 10 naisesta yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat siirtyneet johonkin muualle, vaikka olivat hyvin tarkkaavaisena vielä hetki sitten kuunnelleet radioraporttiani. Mikä nyt neuvoksi? Onneksi sentään yksi heistä jäi oleskelutilaan katsomaan televisiota, joten onpahan nyt edes joku, jolta kysyä jotain.  

Koskas rouvalla on laskettu aika, kysyin hymyillen ja ojensin Benefonin naiselle. 

Se oli noin 15 vuotta sitten. Olen täällä ihan vain gynekologisena potilaana, hän lempeästi vastasi nuoren toimittajan uteluun ja toivotti hyvää uutta vuotta.  

Muuta en saanut sanottua kuin ´aha´  ja kiitin haastattelusta.  Milloinkaan en saanut selville kuka oli ensimmäinen vuonna 1994 Salon sairaalassa syntynyt vauva, mutta toivotan onnea hänen vanhemmilleen, vaikkakin näin neljännesvuosisata myöhemmin. 

 
Urheilijoita ja politiikkaa teltassa

Salon tapahtumatarjonnasta nousee joka vuosi esille korostuneesti Salon syysmarkkinat. Syys-lokakuun vaihteessa yhden pidennetyn viikonlopun ajaksi kaupunki täyttyy suuresta markkinahumusta. Suomen parhaat markkinamyyjät saapuvat paikkakunnalle myymään mitä moninaisempia tuotesortimenttejaan ja jokainen Salon markkinoilla käynyt varmasti kuulee kerran jos toisenkin lausahduksen: ”…samaan kahteenkymppiin lisätään vielä…” Kaupunkiin saapuu myös kiertävä tivoli, jonne kaikin käytettävissä olevin keinoin lapset ja teinit pyrkivät saamaan ilmaislippuja.  

Paikallisen radion on luonnollisesti oltava tapahtumien keskipisteessä, kun pitäjä on hetken aikaa kuin muurahaispesä. Vuoden 1994 Salon markkinoilla radio ja paikallinen keskiolutbaari tekivät isosti yhteistyötä. Tuohon aikaan oli Suomessa vielä valtavasti pelkillä keskiolutoikeuksilla varustettuja anniskelupaikkoja, joiden olemassaolosta eivät nykynuoret tiedä mitään.  

Sopimus oli yksinkertainen: pystytetään teltta, johon ravintolayrittäjä järjestää anniskelun ja radio ohjelman. Pääsin mukaan tiimiin yhtenä ohjelmantekijöistä. Teimme siis paikanpäältä paitsi suoraa lähetystä neljä päivää, järjestimme myös teltassa vieraileville ihmiselle monenlaista nähtävää ja koettavaa suoran radiolähetyksen seuraamisen lisäksi. Markkinatunnelmaa tosin varjosti vain pari päivää aikaisemmin tapahtunut m/s Estonian uppoaminen. Se oli luonnollisesti ehdoton ykköspuheenaihe Salon markkinoillakin tuolloin. 

Vieraita lähetyksessämme kävi tuttuun tyyliin laidasta laitaan. Oli paikallisia poliitikkoja, kulttuurivaikuttajia ja urheilijoita sekä tietysti markkina- ja tivoliväkeä. Alku oli kuitenkin hiukan haastava. Ensimmäinen vieraamme - paikallisen Alkon päällikkö - oli lopettaa keskioluen anniskelun alkuunsa. Hän löysi paljon huomautettavaa toiminnastamme. Erityishuomio kohdistui siihen, että teltan edessä olevassa mainosjalustassa ei ollut mainintaa alkoholittoman vaihtoehdon hinnasta. Siinä luki ainoastaan: iso tuoppi 16mk ja pieni tuoppi 11mk. Asia korjattiin nopeasti ja keltaisen Jaffan hinta löytyi taulusta haastattelun ollessa vielä kesken. Vaikka radio ei anniskelua tietenkään hoitanut, radion piikkiin ongelmat menivät. Eikä ihme, telttaa markkinoitiin nimenomaan radion oluttelttana.  

Teltassa kävi haastattelussa mm. mäkisankari Matti Nykänen, joka asui tuolloin Somerolla, noin 30 kilometrin päässä Salosta siis. Nykäsen somerolaisuus ei tosin tainnut kestää kuin puolisen vuotta, mutta kuuluvuusalueemme kuuluisin asukas hän ilman muuta oli pitkään Someron visiittinsä jälkeenkin. Nykänen oli tavoitellut vielä pari vuotta aikaisemmin paikkaa Albertvillen 1992 kisajoukkueeseen, mutta kolmansiin olympialaisiinsa Nykänen ei kuitenkaan enää päässyt.  

Salon markkinoilla haastattelin siis kollegani Leo Lähteen kanssa ex-mäkihyppääjää ja ensilevynsä vast´ikään julkaisutta laulajaa. Nykänen veti teltan ääriään myöten täyteen, vaikka mies ei tuolloin mitään laulukeikkaa siellä tehnytkään. Huomasin, että varsin monet telttaan vaivautuneet ihmiset pohtivat ääneen, mitä merkillistä Nykäsessä voi enää olla. Kuulin, kuinka ihmiset totesivat naureskellen toisilleen, että ketä tämä oikeasti jaksaa kiinnostaa. Olivat siis silti tulleet Matti Nykäsen vuoksi jo hyvin ahtaaksi käyneeseen telttaan. Varsin erikoista. Tuolloin opin viimeistään, että mitä useampi ihminen esittää retorisen kysymyksen ´ketä tämä oikeasti kiinnostaa,´ sitä mielenkiintoisemmasta ja laajoja kansalaispiirejä liikuttavasta asiasta on todellisuudessa kysymys.  

Haastattelin Nykästä radiolähetykseen ja vielä erikseen teltassa olevalle yleisölle. Haastattelujen jälkeen Matti jakoi nimikirjoituksia niille, jotka olivat teltan myyntipisteestämme ostaneet radiomme t-paidan. Mattikin sai myynnistä osansa.  Vaikka rahasummia en tiedäkään, Matin vieressä pari tuntia istuneena uskallan väittää niin radion kuin Matin tehneen t-paidoilla ihan mukavan tilin.  

Myöhemmin tapasin Nykäsen radiohaastattelujen merkeissä ehkä viidesti. Aina saatiin aikaan mielenkiintoinen keskustelu. En voi todellakaan väittää Nykästä tunteneeni, mutta järkytys oli suuri, kun talvella 2019 hänen uutisoitiin kuolleen. Lapsuuden sankari oli poissa. 

Telttaan saimme Nykäsen lisäksi vieraaksemme myös kaksi kovaa nuorta jääkiekkoilijaa Turun Palloseurasta: Aki-Petteri Bergin ja Jere Lehtisen. Maajoukkueen General Managerina nykyään työskentelevä Lehtinen toimi kuskina, sillä myöhemmin noin 600 NHL-ottelua pelannut Berg oli vasta 17-vuotias. Ihan Nykäsen vierailun kaltaista yleisöryntäystä eivät Lehtinen ja Berg aiheuttaneet, mutta kyllä erityisesti Lehtinen kiinnosti salolaisia, olihan hän ollut mukana Prahassa 1992 MM-hopeaa voittaneessa Suomen joukkueessa. Se oli ollut ensimmäinen MM-mitali Suomen miesten kiekkojoukkueelle. Olympiahopeaa oli toki tullut jo Calgarysta 1988.

Eduskunnan tervehdyksen telttaamme toi kansanedustaja Timo Järvilahti (kesk.). Hänen kanssaan muistan keskustelleeni erityisesti Euroopan Unionista ja Suomen mahdollisen jäsenyyden vaikutuksesta maamme maatalouteen. Mikä tahansa Euroopan Unioniin liittyvä aihe oli tulenarka, sillä neuvoa antavaan kansanäänestykseen oli aikaa alle kolme viikkoa. Tasaiselta näytti, jäsenyyden kannattajat olivat gallupeissa hiuksenhienosti niskan päällä. Vuonna 1991 eduskuntaan noussut Järvilahti kuului jäsenyyden kiivaisiin vastustajiin, olihan miehellä myös oma lehmä – tai paremminkin sika – ojassa. Hänet tunnettiin paitsi poliitikkona, myös suuren sikatilan isäntänä. Haastattelu oli keskeytyä kansanedustajan yskänkohtaukseen, joka taas johtui minun tupakoinnistani. Olin oppinut virkaiältään ja muutenkin vanhemmilta radiolaisilta tupakoinnin vähemmän jalon taidon ja poltin käytännössä aina kun siihen tilaisuus tuli. Teltassamme ei mitään tupakointirajoituksia ollut ja poltin kuin korsteeni koko ajan.  

Järvilahden haastattelu kuitenkin toimi hyvänä opetuksena siitä, että kaikki eivät tupakansavua aivan harmittomana pidä. Tämän jälkeen en enää studiovieraan seurassa ole polttanut, vaikka studio ulkotiloissa olisikin ollut. Jatkoin keuhkojeni turmelemista vuoden 2015 syksyyn saakka. Sen jälkeen en ole minäkään tupakansavusta pitänyt. Tämän tajutakseni minun piti siis polttaa lähes 100000 savuketta.  

Järvilahden haastattelun sain kuitenkin lopulta tehtyä ihan hyvässä hengessä. Tapasin miehen seuraavan kerran seuraavana keväänä eduskuntavaalien merkeissä. Tupakointini ei enää silloin noussut puheenaiheeksi.  

Järvilahti uusi kansanedustajan valtakirjansa vuoden 1995 vaaleissa. Hänestä tuli myös yksi Suomen  ensimmäisistä europarlamentaarikoista, kun eduskunta valitsi Suomen mepit ennen kuin ensimmäiset varsinaiset Euroopan parlamentin vaalit Suomessa käytiin vuonna 1996.   

Lyhyeksi jääneellä meppiurallaan saksaa ja ruotsia hyvin taitava Järvilahti tuli hämmentävällä tavalla kuuluisaksi englanninkielisestä sutkautuksestaan. Hänen väitetiin tokaisseen naiskollegalleen: ”Your man go, we go room.”  Pitkäksi aikaa elämään jäänyttä lausahdusta tämä Halikossa sijaitsevan Maisilan tilan isäntä perusteli varsinaissuomalaisella huumorilla. Hän jätti valtakunnanpolitiikan pudottuaan eduskunnasta vuoden 1999 vaalien jälkeen. Sittemmin argonomi ja humoristi Järvilahti opiskeli papiksi.  

Viimeisen kerran olin Salossa palkkatöissä 1995 keväällä. Eduskuntavaalit olivat taas tulossa ja Salossa paikallisen puhelinyhtiön pyörittämä televisiokanava ja Radio Suomen Salo päättivät tuottaa yhteistyössä neljä vaalipaneelia. Minua pyydettiin paneelien toiseksi juontajaksi. Suostuin ilman muuta, sillä politiikka on minua jostain syystä kiinnostanut jo ihan pikkupojasta saakka ja Turussa Auran Aaltojen vaalitiimiin ei vielä ollut asiaa.  

Se oli monimediaalinen kokeilu, joka tosin toteutettiin lähes täysin television ehdoilla. Radion kuulijalle saattoi jäädä paneeleista hiukan sekava olo, sillä se mikä televisiossa vaikuttaa neuroottiselta, saattaa radiossa olla enemmän kuin tarpeellista viestin perillemenon saamiseksi. Tällainen on mm. ihmisten nimien kertominen lähetyksessä. Televisiossa nimi näytetään katsojalle ruudussa, radiossa se pitää aina kertoa erikseen. Hyviä keskusteluja kuuluvuusalueemme kansanedustajakandidaattien kanssa kuitenkin saatiin. 

Harmillista kyllä, yhtään kopiota ei yhdestäkään paneelista liene enää missään jäljellä. Tämä on yksi harvoista taakse jättämistäni töistä, jotka vielä haluaisin nähdä ja kuulla uudelleen. Miltäköhän se on näyttänyt, kun nuori radiosenttari komentaa Turusta paneeliin saapunutta kaupunginvaltuutettu Olavi Mäenpäätä olemaan vain kuunteluoppilas. Suomen kansan sinivalkoisia edustanut Mäenpää (1950-2018) jäi harvoin hiljaiseksi. Jäikö silloinkaan? En muista.   

 
Sarjan kolmas osa ilmestyy maaliskuussa 2020.