Kuuntelen paljon radiota, mutta en ole erityisen kanavauskollinen.
Pikemminkin tilanneuskollinen, erään sortin moniavioinen.

 Aamuisin olen koukussa Jaajo Linnonmaan likaiseen mieleen. Erittäin hauska kaveri. Kadehdin sitä, että joku saa työkseen laukoa ääneen ne rivoudet, joita suurin osa miehistä päässään pyörittelee.

 Kun auton takapenkillä istuu jälkikasvua, olen oppinut, että Jaajo kannattaa jättää vähemmälle. Varsinkin jos haluaa välttää selittämästä takapenkille, mitä tarkoittaa anaalitappi. Tuolloin käännän Radio Novalle, jonka viihde istuu tilanteeseen paremmin.

Iltapäiväruuhkassa olen poukkoilija. Joskus turvaudun YleX:n iltapäivätiimin luontevaan puhetulvaan, joskus taas tarvitsen Radio Rockin lekaniskuja ja paluuta omiin 80-luvun tukkahevi-suosikkeihin.

 Kesämökillä säädän päälle Yle Suomen tai jonkin paikalliskanavan. Vaikka muussa ympäristössä reportaasi kirjastotyöntekijän arjesta ja sitä seuraava Charles Plogmanin uutuussingle tuntuisivat vierailta, suomalaiseen mökkielämään ne istuvat kuin halko saunan pesään. Ja tämän vihjeen sain alunperin ystävältäni, joka kuuntelee normaalioloissa pelkästään Motörheadin Lemmyä.

Olen 37-vuotias, keskiluokkainen perheenisä pääkaupunkiseudulta. Sen perusteella istun useimpien kanavien kohderyhmäprofiileihin. Moni kanava voi kertoa tavoittavansa minun kaltaisiani.

Mutta kun en oikein itsekään tiedä, mistä minut milloinkin tavoittaa. Radiosta kyllä, mutta ehkä huomenna eri paikasta kuin tänään. Samoin kuin sen Motörhead-miehen, jonka kesäillassa soi Charles Plogman ja Souvarit.

Jos minä olisin mainostaja, yrittäisin tavoitella huomiota useammalla kuin yhdellä radiokanavalla. Ja perinteistä kohderyhmäajattelua rikkoen. Asiat kun ovat vain harvoin sellaisia, miltä näyttävät – saati sitten kuulostavat.

Tommy Mäkinen
Luova johtaja
Mainostoimisto PHS