Radiourani varhaisvaiheisiin kuuluu formulaselostaminen kunnioitettavassa 11 vuoden iässä. Yle piti lasten radiokoulua, ja meidän piti harjoitella vapaata puhetta. Epäonnistuin surkeasti, kun yritin kuvailla, kuinka Mersu ohittaa Ferrarin. 70-luvun alussa ohjeistus Ylessä oli: ei tuotemerkkejä, vaan piti sanoa ”sininen auto ohittaa punaisen auton”. Lue lisää

Sittemmin seurasimme ihaillen kahden hieman meitä isomman finninaamaisen teinin treenausta vanhoilla kuunnelmakäsikirjoituksilla. Mitäköhän Sulevi Peltolasta ja Matti Pellonpäästä lienee tullut? Minusta tuli myöhemmin se, joka selosti suorassa uutislähetyksessä, kuinka Jugoslavian ilmavoimat pommitti Zagrebissa Kroatian presidentinpalatsia. Isku oli ajoitettu hieman klo 16 jälkeen ja Reutersin kirjeenvaihtaja oli pommisuojassa toisin kuin minä, joten tieto saatiin maailmalle peräti kolme minuuttia ennen kansainvälistä kilpailijaa.

Jossain välissä Yle-vuosina tehtiin lähetys, jossa yhdistettiin tv:n ajankohtaiskeskustelu ay-liikkeen tulevaisuudesta ja radion iltamyöhäinen ranskalaisen kulttuurin ja kulinarismin lähetys. Silloin mentiin vartin verran kahdella suksella aika haipakkaa. Hyvin taipui radion ääni telkkaria sotkemaan ja toisinpäin. Elastinen väline jos mikä.

Ja nyt olen keikkaduunarina rakentamassa ministeriölle seuraavan toimilupakierroksen taustoja, jotta en vieläkään pääse radiosta eroon. Niin puolueellinen olen, että Helsingin Paikallinen Radio Oy:n osakekirjasta vuodelta 1985 en luovu. Se on yhä nostalginen muistutus siitä, millaista voi olla riemu siitä, että jotkut tekevät asioita toisin räväyttämällä ikkunat auki. Siitä huolimatta tässä ei ole sellainen tuntu, että kaikki olisi jo nähty. Tai siis kuultu. Vasta yksi oma biisi on soitettu radiossa. Ja sehän nyt on ihan eri asia kuitenkin kuin ladata musiikkia internetiin, senhän voi tehdä kuka vaan. Rajattu aika on eetteriradion arvon tukipilareita, ainakin niin kauan kuin muistetaan, että sisältö ei tunne muita rajoja kuin mielikuvitus, jolla taas tunnetusti ei rajoja ole.